Maaria Drake
Näyttelijä Anna-Kaisa Makkonen lämmittää Lappeenrannan kaupunginteatterin lämpiössä eväspuuroaan. Hän on tauolla Tohvelisankarin rouvan treeneistä. Aamu- ja iltaharjoitusten välillä on meneillään neljän tunnin paussi.
Maria Jotunin komedian ensi-ilta on tammikuussa. Harjoitukset ovat täydessä käynnissä, parhaillaan esitettävien näytelmien ohessa.
Olin jopa yllättynyt, miten rankkaa näyttelijän työ laitosteatterissa on, vaikka opiskeluajan rankat aikataulut antoivatkin siitä osviittaa, Makkonen sanoo.
Eikä rankkuus pelkästään aikatauluista johdu.
Ehkä se tulee kaikesta turhasta paineesta ja painolastista, jota opiskeluaikana ei ollut, Makkonen miettii.
Mutta on tämä silti palkitsevaa.
Makkonen, 33, on näytellyt Lappeenrannan kaupunginteatterissa vuodesta 2010. Tuona vuonna hän myös valmistui Pietarin Valtiollisesta Teatteriakatemiasta.
Aloittaessaan opinnot Makkonen oli luokkansa vanhin.
25-vuotiaana en ollut mikään nulikka enää, osasin suhtautua asioihin rennommin.
Rentoa suhtautumista akatemiassa opiskelu vaatikin, niin täysipainoista se oli. Ja erikoistakin. Koko ensimmäisen vuoden aikana näyttelijäntyön tunneilla lavalla ei käytetty puhetta lainkaan vaan keskityttiin fysiikkaan.
Professori saattoi esimerkiksi antaa tehtäväksi pukea takin päälle. Sitä tehtiin niin kauan, että liikkeet tulivat tarkoiksi, Makkonen selostaa mallatessaan näkymättömän pusakan napittamista.
Kaikelle on löydettävä logiikka. Miksi liikutan pikkusormea noin? Sille on oltava selitys. Venäjällä yhtä esitystä saatetaan harjoitella kolme vuotta, täällä taas tehdään viittä juttua päällekkäin. Analysoi siinä sitten.
Itse näyttelijän työ ei silti Makkosen mielestä juurikaan poikkea Suomen ja Venäjän välillä, lähinnä arvostuksessa on eroa.
Venäjällä teatterista ja muustakin kulttuurista ollaan äärettömän ylpeitä. Venäläisen selkä suoristuu arvostuksesta, kun hän kuulee, että olen näyttelijä.
Makkonen uskoo, että erilainen suhtautuminen johtuu pitkälti perinteestä: Suomessa teatterikulttuuri on Venäjään verrattuna hyvin lyhyt. Pitkä kulttuuriperinne näkyy myös siinä, että vaikka moderni teatteri on sielläkin nostamassa päätään, Venäjän teattereissa suositaan yhä klassikoita ja perinteiseen draaman esitystapaan perustuvaa teatteria.
Venäjällä teatterissakäynti on osa arkea. Joka kadunkulmasta voi ostaa teatterilippuja, ja näytöksiin mennään aina kun mahdollista, Makkonen kuvaa.
Tänä syksynä Makkonen on näytellyt Wolkoffin talossa -näytelmän pääroolia. Sekä näytelmää että Makkosta Anna Wolkoffina on kehuttu vuolaasti.
Makkonen mainitsee Anan roolin yhtenä tähänastisen uransa merkittävimmistä.
Enkä puhu roolin koosta vaan ihmisestä. Anna oli ja on yhä kaupungille iso ihminen.
Suhtautuminen itänaapuriin Wolkoffien aikaan ja nykyäänkin saa Makkosen hiljaiseksi.
Se on valtavan iso kysymys.
Kun kävelen kaupungilla venäläisten ystävieni kanssa ja puhumme venäjää, tunnen kyllä luissani ja ytimissäni, mitä olisi olla venäläinen täällä.
Lava kutsuu näyttelijää taas. Tohvelisankarin rouvan harjoitukset jatkuvat. Kuten kyseinen Jotunin näytelmä ilmestyessään 1920-luvulla, teatteri on tällä hetkellä Lappeenrannassa kuuma puheenaihe.
Tekisi mieli sanoa, ettei se keskustelu vaikuta meihin millään tavalla. Eikä se itse työhön vaikutakaan. Toivoisin kuitenkin, että keskustelua käytäisiin eristysten sisällöistä, niiden herättämistä kysymyksistä ja tunteista.
Esitys on meille pääasia, se unohtuu helposti itseltäkin. Se on se katsomossa istuva ihminen, kenelle tätä tehdään.
Makkonen korostaa, että enemmän tulee positiivista palautetta, se vain ei näy tai kuulu ulkopuolelle. Sitä paitsi: kun teatterista kerran käydään keskustelua, se tarkoittaa, että teatterilla myös on merkitystä, hän väläyttää.
Voi, olisipa kauheata, jos kommentit olisivat vain, että ihan kiva!
Anna-Kaisa Makkonen
Syntynyt vuonna 1979, kotoisin Joutsenosta.
Aloitti teatteriharrastuksen Imatran Irti-ryhmässä yläasteikäisenä. Olin silloin kummajainen teatterihömpötykseni kanssa, mutta sille tielle jäin.
Valmistunut Pietarin Valtiollisesta Teatteriakatemiasta vuonna 2010.
Lappeenrannan kaupunginteatterin näyttelijä vuodesta 2010.
Vapaa-ajallaan käy usein Venäjällä, hamstraa kankaita ja odottaa aikaa, jolloin ehtisi ommella niistä vaatteita.