Kuvat Mikko Hannula
Tiina Suikkasen työhuoneen nurkassa on tuoli. Suikkanen kutsuu sitä katselutuoliksi. Siinä hän istuu, katsoo ja miettii.
— Kolmasosa työajasta kuluu katselutuolissa. Yritän tehdä joka päivä töitä, normaalisti tulee maalattua noin viisi tuntia päivässä. Muu aika kuluu suunnitteluun ja katseluun.
Suikkanen, 32, työskentelee parhaillaan kuumeisesti Taidekeskus Salmelaan ensi kesänä tulevien maalausten kimpussa. Häneltä tulee esille 10—15 työtä, joista on jo valmiina pari.
Suikkanen valittiin Salmelan kesän 2014 nuoreksi taiteilijaksi. Nimitys on nousevalle kuvataiteilijalle arvokas meriitti.
— Sieltä voi nousta yleisön tietoisuuteen, se on yleisölle matalan kynnyksen paikka tutustua taiteeseen.
Suikkanen oli Salmelassa ensimmäistä kertaa vuonna 2006, tuolloin talvistipendiaattina kolmen kuukauden ajan maalaamassa. Hänen töitään nähtiin Salmelassa myös kesinä 2012 ja 2013.
Suikkasen mukaan Salmelasta on taidepiireissä ristiriitaisia näkemyksiä. Joidenkin mielestä kaupallisuus ja töiden esittely myyntitarkoituksessa syö uskottavuutta.
— Siihen on monenlaista suhtautumista. Minusta on hyvä, että on erilaisia näyttelypaikkoja, jokaiselle jotain, Suikkanen pohtii.
— Turhaa tyylisuuntaa ei olekaan, kaikella on tarkoituksensa, samoin kaikilla paikoilla.
Suikkanen valmistui kuvataiteilijaksi vuonna 2005. Taiteilijuuden taustalla on ”se tavallinen tarina”.
— Olen piirtänyt ja maalannut pienestä pitäen. Äkkiä se olikin niin iso osa elämää, ettei muita vaihtoehtoja enää ollut mielessäkään.
Suikkanen luonnostelee töitään hyvin vähän, vain muutamalla liituviivalla suoraan kankaalle. Hän kertoo olevansa hiukan kateellinen siskolleen, graafiselle suunnittelijalle, jolla on hyllyssä pitkä rivi luonnoskirjoja.
— Minusta tuntuu, että jos luonnostelen, en enää jaksa tehdä varsinaista maalausta.
Suikkanen tunnustaa, ettei ole järin järjestelmällinen luonne. Toisaalta hän ei myöskään stressaa turhasta. Joskus se aiheuttaa kiirettä ja painetta.
Mutta kiire voi olla hyväksikin.
— Paine saa minulla aivot ylikierroksille, ja silloin syntyy enemmän töitä.
— Haaveilen, että joskus vielä aloitan työt ajoissa, vaikka puoli vuotta ennemmin. Viimeiset puolitoista kuukautta ennen näyttelyä ovat minulle aina hektisimmät.
Suikkanen on huomannut työskentelytapansa muuttuneen alkuajoista, jolloin hän keskittyi kerrallaan vain yhden maalauksen yhteen kohtaan kokonaisuuden sijaan. Hän saattoi esimerkiksi hevosta maalatessaan tehdä ensimmäiseksi korvan täysin valmiiksi, siirtyi sitten turpaan, sitten silmään.
— Nyt se tuntuu tosi oudolta tavalta työskennellä. Nykyisin saatan tehdä saman päivän aikana kahta, kolmea maalausta, ja teen niitä isoina kokonaisuuksina.
Suikkanen on asunut puolisonsa, taiteilija Jussi Hukkasen, kanssa vanhassa kotitalossaan nyt kolme vuotta. Pariskunta osti talon Suikkasen isältä. 1950-luvun lopulla rakennetussa omakotitalossa asuu Suikkasia nyt kolmas sukupolvi.
Hukkanen ja Suikkanen ovat remontoineet taloa vähitellen, esimerkiksi lattiat on tehty itse. Taiteilijaparin molemmilla osapuolilla on talossa omat työhuoneet.
Hukkanen on graafikko, joka tekee töitä lähinnä tietokoneella ja hiilellä piirtäen.
— Taiteilijapuolisosta on paljon apua. Kun Jussi kurkistaa työhuoneeni ovelta, käsken hänet sisälle katsomaan, mikä työssäni mättää.
Lapsuudenkodin ja nykyisen kotitalon takaa, pellon kulmalta, pääsee metsään. Se oli Suikkasen takapiha lapsena. Lapsuuden hevosharrastus on jäänyt, mutta hevosia tulee yhä maalattua joskus — tosin akvarellina, mikä on irtiotto öljyväreistä.
— Pellon takana on hevosia, katselen niitä yläkerran ikkunasta. Hevosen muoto on minulle niin tuttu, että se tulee itsestään, kättä ei tarvitse jäkittää ollenkaan.
Luonto on yhä tärkeä osa elämää. Nykyisin kesäpäivät kuluvat omassa puutarhassa puuhaillen.
— Luonnon muuttuminen on todella mielenkiintoista. On ihanaa, kun lumi sulaa, ensimmäiset kasvit puskevat maasta ja ötökät alkavat ryömiä ympäriinsä.
— Mikään ei rentouta niin hyvin kuin vain istuminen nurmella. Ei tule jatkuvaa kuvatulvaa ja äänimaailmaa, on vain rauha ja pörisevä luonto.
Luonto näkyy myös Suikkasen öljyvärimaalauksissa, joita vallitsevat kasvit ja hyönteiset.
Hyönteiset vievät mukanaan sitä enemmän, mitä niitä maalaa.
— Ötökät ovat niin erilainen elämänmuoto, että ne tuntuvat tosi vierailta, mutta silti niistä löytää samastumiskohteita. Vaikka maalauksissani on ötököitä, ne kuitenkin kertovat enemmän ihmisestä.
Ryppäisiin kasautuvat hyönteiset kertovat Suikkasen ajatuksissa nykyajasta: miten koko ajan on kiire ja paikastaan joutuu taistelemaan, miten yksilö hukkuu ryhmään ja toisaalta korostuu liikaa.
Yksittäisistä hyönteisistä Suikkasta kiehtoo eniten kultakuoriainen, ”lentävä, kömpelö jalokivi”.
— Kultakuoriainen on liikkuessaan kömpelön oloinen, mutta niin se vain nousee ilmaan. Kuvaa hyvin elämän tikapuilla nousemista. Se on sympaattinen, vaikka se syökin ruusuja! Suikkanen nauraa.
Suikkanen on tämän hetken halutuimpia suomalaistaiteilijoita. Hänen töitään viedään käsistä, ja uusia tilauksia tulee jatkuvasti.
Suosio saa Suikkasen häkeltymään, hän ei tykkää olla huomion kohteena. Toisaalta töiden saama huomio on pelkästään hyvä asia. Moni taiteilija, varsinkaan nuori, ei pysty elättämään itseään taiteellaan, kuten Suikkanen nykyään.
Suosiosta puhuminen vetää taiteilijan hiljaiseksi. Sitä ei osaa erakkoluonne äkkiseltään käsitellä.
— Ei sitä tajua, kun täällä istuu.
Tiina Suikkanen
Syntynyt vuonna 1981, kotoisin Imatralta.
Valmistunut kuvataiteilijaksi
Etelä-Karjalan ammattikorkeakoulusta Imatralla vuonna 2005.
Valittiin Taidekeskus Salmelan kesän 2014 nuoreksi taitelijaksi.
Asuu Imatralla vanhassa kotitalossaan puolisonsa taiteilija Jussi Hukkasen ja kissansa kanssa.
Rakastaa puutarhassa puuhastelua.
Inhoaa jatkuvaa kuva- ja äänitulvaa, jota pääsee onneksi
pakoon ulos luontoon.
Ihmettelee luonnon muuttumista eri vuodenaikoina.
Maaria Drake