Karjalaisuus tulee äidinmaidon mukana, kulkee veressä ja perinnössä. Sillä on pitkät juuret, jotka vaikuttavat meihin evakkojen lapsenlapsenlapsiinkin.
Niinpä, mutta mitä karjalaisuus oikeastaan on?
Karjalaisuus ei ole jotain tekemällä tehtyä. Se tulee tavoissa, tekemisessä ja perinteissä ihan itsestään.
Näin luonnehtii Karjalaisen Nuorisoliiton toiminnanjohtaja Hilkka Toivonen-Alastalo. Hän toteaa, että evakoiden lapsenlapsille ja lapsenlapsenlapsille karjalaisuus onkin luonnollista, he kun ovat kasvaneet siihen mukaan pienestä saakka. Silti vain harva pari—kolmekymppinen karjalaisten perillinen osaa eritellä, mitä karjalaisuus tarkkaan ottaen on.
— Heille karjalaisuus on jotain ihan muuta kuin niille, jotka joutuivat lähtemään Karjalasta. Ne tapahtumat ovat nykynuorille kauhean kaukana, Toivonen-Alastalo muistuttaa.
Omaa karjalaisuuttaan ei välttämättä edes tiedosta.
— Vasta vanhemmalla iällä olen itsekin tajunnut, että monet tapani ovat karjalaisia. Esimerkiksi tuutulaulut, joita lauloin lapsilleni. Huomaan karjalaisuutta myös omista lapsistani, jotka ovat nyt 18—20-vuotiaita.
Karjalaisuutta ja perinteitä voi myös tuunata.
— Se ei vähennä perinteiden arvoa ollenkaan, jos niitä päivittää nykyaikaisemmiksi, Toivonen-Alastalo vannoo.
Karjalaisessa Nuorisoliitossa tuunausta harrastetaan esimerkiksi käsitöiden parissa: tehdään omista kankaista karjalaisia feresejä, jotka nykyaikaistetussa muodossaan sopivat vaikka farkkujen kanssa pidettäväksi.
Karjalaisuusko ei siis ole pelkkää kansallispuku päällä tanhuamista? Toivonen-Alastalo naurahtaa, ettei tosiaan.
— Ne mielikuvat tulevat kansantanssiesiintymisistä. Tietysti kansantanssi ja -musiikki ovat tärkeä osa karjalaisuutta, mutta ihan tavalliset nuoret ja lapset niitäkin harrastavat.
Tosin niitä harrastavilla on keskivertoa paremmat tiedot karjalaisesta perinteestä ja myös kiinnostusta siihen, Toivonen-Alastalo lisää. Hän täräyttää, että kansantanssin ja -musiikin pitäisi olla pakollinen aine koulussa.
— Kansanperinteestä pitäisi voida oppia mieluummin leikin ja laulun kuin ulkoa opettelemisen kautta. Tekemisestä lapset tykkäävät.
Yhdessä tekeminen ja oleminen on lähtökohta myös eri karjalaisseuroissa: ei alleviivata, että tässä nyt ollaan kovin karjalaisia, vaan se tulee luonnostaan tekemisen kautta.
Karjalainen identiteetti korostuu, jos asuu kaukana omilta juurilta. Tämän tietää 27-vuotias kotiäiti Reetta Lempiäinen, joka toimii Turun Karjala-seurassa. Hän muutti Länsi-Suomeen kahdeksan vuotta sitten.
— Minulle karjalaisuus on ennen kaikkea piirre ihmisissä: tietynlainen iloinen ote elämään. Koen, että karjalainen identiteetti rakentuu avoimuudesta, tunteellisuudesta, varauksettomuudesta, rentoudesta ja rempseydestä.
Lempiäinen ei liitä karjalaisuuteen katkeruutta eikä haikeutta.
— Toki monet ikäiseni ovat aidosti kiinnostuneita juuristaan ja haluavat vierailla rajan takana sukujensa vanhoilla mailla.
Karjalaiset kesäjuhlat Lappeenrannassa pe—su
13.—15.6.
Maaria Drake, Riina Nokso-Koivisto