Kun pommien kumu oli kovimmillaan, äiti rukoili Isä meidän.
— Se siirsi pelkoa kauemmas, Kaarlo Ilves sanoo ja painaa katseensa maahan.
Lappeenrannan Simolan aseman pommituksista on kulunut 70 vuotta. Pommitusten alkaessa 8-vuotias Kaarlo istui keittiönpöydän ääressä.
Kun ilmatorjuntakonekivääri alkoi ampua, ruokahalu katosi.
Simolan aseman seudulle tuli kolme pommiaaltoa, joissa oli mukana lähes sata venäläiskonetta.
Ruoka jäi lautaselle. Kaarlon isoveli Pauli juoksi kysymään neuvoja isältä. Isä oli rautatietyöläinen.
— Isä aavisti myrskyn tulevan. Jo edellisenä päivänä Viipurista saakka oli kuulunut kuminaa.
Suojapaikka sijaitsi Rikkiläntien varressa, jonne isä käski perheen. Kaarlo pakkasi koulureppunsa. Pakomatka alkoi.
Matkalla vastaan tuli iso laivue. Isoveli laski lentokoneita.
— Kahdeksaankymmeneen koneeseen veli pääsi, kunnes piti laittaa pää alas.
Aukealla pelko sai yliotteen. Suojapaikasta toiseen siirtymisistä Ilves ei muista oikein mitään.
Pommitusten mentyä äänet eivät vaienneet. Ihmiset huusivat apua. Sirpaleet sirahtelivat ammusvaunujen räjähtäessä.
Pommikuopassa oli mies, joka piteli hajonnutta jalkateräänsä. Naapurissa perhe huusi yhteen ääneen isää, ja toisen rouvan villatakki oli veressä: pieni sylilapsi oli saanut sirpaleen päähänsä.
Simolan pommituksissa menehtyi eri arvioiden mukaan 137–160 henkeä. Kuolleiden joukossa oli paikkakuntalaisia, siirtolaisia, työvelvollisia, lottia, sotilaita ja sotavankeja.
Vieläkin Ilves siirtyy ajatuksissaan Simolan aseman seudulle. Mökinoven narahdus kuulostaa joinain päivinä ilmatorjuntakonekivääriltä – se sanoo ta-ta-ta.
Muistot eivät hälvene. Ne kirkastuvat vaan.
— Muistoista on tullut arkipäiväinen juttu – niitä kantaa mukanaan. Mutta pelätä ei enää saa.
Jenni Hirvinen