Etelä-Karjalan museossa ja taidemuseossa avautuu sunnuntaina näyttely Avojaloin — Kymmenen elämää Karjalan Kannaksella. Sen on käsikirjoittanut kirjailija Anna Kortelainen.
Näyttely on koottu kymmenen henkilön ja heidän tarinoidensa ympärille. Henkilöt — miehet, naiset, lapset, vanhukset — on etsitty työryhmän voimin kahden viime vuoden aikana.
— Kun tehdään näyttelyä, tarvitaan henkilöitä, joista voidaan kertoa ensisijaisesti muilla konstein kuin tekstein, eli äänin, valokuvin, taideteoksin, esinein, Kortelainen sanoo.
Etsiväntyö tuotti tulosta, ja näyttelyyn valittiin edustajia tavallisen väen joukosta.
— Esillä on kymmenen erilaista versiota siitä, mitä Kannas oli. Halusin korostaa, että kannaksia on yhtä monta kuin siellä eläneitä ja käyneitä ihmisiä.
Tarinat veivät Kortelaisen mukanaan, ja hän halusi kasvattaa Kannaksen ihmisistä ja kertomuksista myös kirjan.
Avojaloin — 20 tositarinaa Karjalan Kannakselta -teokseen (Gummerus) päätyi näyttelyn tarinoiden lisäksi kymmenen muuta kuvausta Kannakselta.
Kirjan tekstejä teki Kortelaisen lisäksi joukko hänen mukaan kutsumiaan kirjailijoita, muun muassa Laila Hirvisaari, Teemu Keskisarja ja Eeva Kilpi.
Varhaisin tapaus kirjassa on tukkukauppiasperhe, joka piti 1800-luvun lopulla Viipurissa kangaskauppaa. Heidän tarinansa alkaa 1870-luvulta. Sieltä edetään aina tähän päivään saakka Kortelaisen ystävän, viipurilaissyntyisen Svetlanan ja tämän pienen tyttären elämään.
Kortelainen etsi tietoa jo edesmenneistä henkilöistä muun muassa näiden omaisilta, kirkonkirjoista, paikallishistoriikeista ja valokuvista.
— Tiedonmurusia alkoi kertyä sieltä täältä. Oli taianomainen tunne, kun yhtäkkiä mielikuva tuntui muuttuvan ihan oikeaksi ihmiseksi.
Yksi dramaattisimmista oli tapaus Matti Ilonen. 1920- ja 30-luvuilla Etsivä keskuspoliisi seurasi Ilosen salakuljetuspuuhia. Keskuspoliisin mapit löytyivät Kansallisarkistosta.
— Hän salakuljetti paitsi tavaraa myös ihmisiä. Se oli todellista, veristäkin rosvo ja poliisi -leikkiä, Kortelainen kertoo.
Joskus onnenkantamoinen paljasti tietoa.
— Etsin eräässä ryhmävalokuvassa esiintyvälle ratatyöläiselle nimeä. Sitten tajusin, että mies on itse ottanut sen kuvan vitkalaukaisimella. Se on selfie 1920-luvulta!
Kortelainen muistuttaa, että elo Kannaksella oli aivan tavallista.
— Meillä eletään Kannaksesta yhtä totuutta, jossa painottuu sota. Mutta siellä elettiin luottavaisesti, rakennettiin, petyttiin. Ei tiedetty, mitä tapahtuu. Oltiin sen päivän tiedon varassa.
Hänen mielestään Kannakseen kannattaa perehtyä jo ymmärryksen lisäämiseksi menneisyyttä kohtaan. Kannas ei ole kadonnut minnekään, hän sanoo. Sinne voi palata, jos tohtii ja kestää menetyksen tunteen.
— Kannas ei ole mikään jäälautta, joka on sulanut ja kadonnut. Kannakseen tutustuminen voi myös auttaa antamaan anteeksi menneisyydelle.