Teksti Anne Kokkonen, kuvat Marleena Liikkanen, Kai Skyttä, grafiikka Päivi Virta-Salo
Juhannuksena 1986 isä itki harmista. Järven kuningas oli tarttunut verkkoon Kuolimolla.
Kala teki vaikutuksen vielä vainajanakin. Muoto oli lohen, mutta suomut puuttuivat. Vatsapuoli punersi vienosti ihmeellisten valkoreunaisten evien yllä.
Harvinaisuus syötiin pois asiaan kuuluvalla arvokkuudella. Isä ei nieriää sen koommin yhyttänyt. Itsellänikin kesti lähes 30 vuotta ennen kuin näin nahkalohen seuraavan kerran.
Yritystä nieriän kohtaamiseen on kyllä ollut. Milloin olen ajanut alumiiniveneellä Morruuvuorenselälle kokemaan avorysiä, milloin taas värjötellyt avannon reunalla talvinuotalla.
Turhaa vaivaa. Näin tuli välillä ajateltua myös nieriänsuojelusta.
Kaksi vuotta sitten kohtasin nieriän vihdoin uudelleen — tällä kertaa elävänä. Kaunokaiseksi kutsumani naaraskala oli paljon enemmän kuin mahdollinen kilon filee: se kantoi sisällään luonnonvaraisen saimaannieriäkannan tulevaisuutta.
Silloisen Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen (RKTL, nykyinen Luonnonvarakeskus) tutkijat lypsivät Kaunokaisesta vajaat 3 000 mätimunaa. Jokaista jyvää voi hyvällä syyllä väittää korvaamattomaksi.
Tähän mennessä talteen on saatu noin 70:n muunkin Kuolimossa elävän nieriän sukusolut. Niiden ja Enonkosken kalanviljelylaitokselle aiemmin varastoidun mädin ja maidin avulla on perustettu yli 260 emokalaperhettä. Osa syntyneistä kalanpoikasista palautetaan kotijärveensä.
Onko Suomen kaunein kala siis pelastunut sukupuutolta?
Enonkosken kalanviljelylaitoksen tutkimusmestari Esa Hirvonen toppuuttelee intoilijoita. Ei julisteta saimaannieriää vielä pelastetuksi. Luonnonvaraisen kannan sukupuutto oli vuosituhannen vaihteessa todella lähellä.
— Nieriäkanta on mennyt Kuolimossa pullonkaulan lävitse, mutta se näyttää yhä pärjäävän. Tavoitteenamme on saada nieriä palautettua koko Kuolimolle.
Palautuspuheille löytyy jo katetta. Isoselän rauhoitusalue eteläisellä Kuolimolla on ollut nieriän viimeinen turvapaikka, mutta tänä syksynä kalamiehet kuuluvat tehneen nieriähavaintoja Morruuvuorenselältä vuosien tauon jälkeen.
Kuolimon jälkeen nieriän voisi palauttaa Luonteriin, Lietveteen, Louhiveteen, Yöveteen ja Ruokoveteen. Sadan vuoden takaisiin kuuluisiin nieriävesiin lukeutuu myös Puruvesi, josta nuotattiin 1800-luvulla nieriää tsaarin hovin herkuksi.
Kaunis, makoisa kala kelpasi kelle tahansa, ja ylikalastus verottikin Saimaan nieriäkantaa 1900-luvun alusta alkaen. Kuolimolla nieriäkatoon herättiin viimeistään 1970-luvun alussa.
Suojelu olisi ollut helpompaa, elleivät sekä nieriä että ihminen pyrkisi samoille kala-apajille. Syvyyksien saalistajat ovat tahtoneet tarttua liian pienisilmäisiin ja ohutlankaisiin nailonverkkoihin jo kauan ennen ensimmäistä kutua.
Kalastusrajoituksista sopiminen on edennyt kivuliaasti Kuolimolla. Osakaskuntien kokouksista ei ole draamaa puuttunut.
Paikalliset kalastajat saattavat olla jukuripäitä, mutta nimenomaan heidän sinnikkyytensä on pelastanut nieriän. Viitisen vuotta sitten useimmat muut tahot olivat jo valmiita julistamaan nieriän menetetyksi.
— Kun oli havaintoja, haluttiin yrittää vielä kerran, ja saatiin paljon voimaa taaksemme, Kuolimon kalastusalueen hallituksen puheenjohtaja Kari Hauhio muistelee.
Kuolimon kalastusalueen ja RKTL:n kolmivuotiseen emokalapyyntiin saatiin tukea Kaakkois-Suomen ja Etelä-Savon ELY-keskuksilta, Tuuliaisen säätiöltä sekä Maailman luonnonsäätiöltä. Ensimmäisenä syksynä iloittiin seitsemästä kutevasta naaraasta. Viime vuonna kutevia naaraita löytyi 22 ja koiraita 11. Tänä syksynä pyydyksiin ui 14 kutunaarasta ja 16 koirasta.
Esa Hirvosen mukaan nieriässä riittäisi tutkittavaa vaikka kuinka. Kalan käyttäytymisestä saadaan uutta tietoa koko ajan.
Vuoden 2005 lähetinseurantatutkimus esimerkiksi paljasti, ettei nieriä olekaan niin paikkauskollinen kuin on oletettu. Toisinaan se lähtee vaeltamaan pitkiäkin matkoja.
Myös kuteminen vaikuttaa paljon monimutkaisemmalta tapahtumalta kuin on ajateltu. Näyttää siltä, että koiras päättää kutupaikan. Sitten tulee naaras ja valitsee mieleisensä koiraan tai häähuoneen.
— Tällä hetkellä nieriätutkimus on ihan jäissä. Se pitäisi saada osaksi jotain suurempaa kokonaisuutta, Hirvonen harmittelee valtion leikkausten kurimuksessa.
Myös Etelä-Karjalan kalatalouskeskuksen toiminnanjohtaja Aarne Karels toivoo projektien jatkuvan. Jos emokalapyynti loppuu, nieriäkannan kehitystä ei voida seurata mitenkään.
Jos nieriä osaisi puhua, se ärähtäisi tähän väliin jonkin tiukan kommentin. Kala ei näet ole mikään avuton muinaisjäänne vaan taitava sopeutuja, joka on jääkauden jälkeen selvinnyt jo monesta kiperästä paikasta.
Nieriän on esimerkiksi todettu sovittavan kasvunsa ja kutunsa vallitseviin elinoloihin. Niukoissa oloissa kääpiöemot tuottavat vain parikymmentä mätimunaa, mutta elintason noustessa palataan nopeasti järvilohen mittoihin.
Tällä kertaa ilmastonmuutos, veden laadun muutokset, kutupaikkoja tuhoava rantarakentaminen, verkkokalastus, silmäloiset sekä ravinnossa tapahtuvat vaihtelut edellyttävät nieriältä sopeutumista.
Hyviä geenejä tarvitaan, mutta onko niitä riittävästi?
— Perimän on pakko riittää, vaihtoehtoja ei ole, Esa Hirvonen toteaa.
Äänisen nieriän sukusolujen hyödyntämistä ei ole viety ajatusleikkiä pitemmälle. Kuolimon nieriäkanta halutaan pitää perimältään mahdollisimman alkuperäisenä, eikä siirtoistutuksiin olla turvautumassa.
Toistaiseksi viimeisestä nieriäateriastani on hauras muisto jäljellä. Esa Hirvonen epäilee, ettei yksi ihmisikä riitä siihen, että Kuolimon nieriäkanta vahvistuisi kalastusta kestäväksi.
Kuolimon kalastusalueen entinen isännöitsijä Jukka Kummunsalo suosittelee malttia. Vanhoja virheitä ei tarvitse enää toistaa.
— Jos fiksusti eletään, nieriä lisääntyy ja levittäytyy Kuolimolla. Uusien terveiden emoparvien jälkeläisillä nieriä voidaan palauttaa Saimaalle.
Vanhat kalamiehet osasivat kunnioittaa nieriää. Isä taputtaa varmasti pilven päällä käsiään kaikille suojelupäätöksille.