Anssi Silvennoinen
NST Lappeenrannan Joonas Haapala on ainoa 140 metriä Rukan suurmäestä hypännyt salibandyliigan päävalmentaja.
Haapala, 29, aloitti mäkihypyn Imatralla ja urheili tavoitteellisesti lopulta Lahden Hiihtoseurassa, kunnes ura päättyi kivuliaan selkävamman vauhdittamana vuonna 2008.
-Jos hyppää 140 metriä, kokee lentämisen tunteen lisäksi onnistumisen. Minulle urheilussa mukanaolo perustuu juuri siihen, että siitä saa onnistumisen tunteita, Haapala toteaa.
Toisaalta urheilussa tunteet heittelevät laidasta laitaan ja usein ennalta varoittamatta.
-Urheilu opettaa elämää. Ei elämäkään ole sitä, että koko ajan menee hienosti ja tulee kehitystä. Eteen tulee myös vaikeita hetkiä, joista pitää päästä jotenkin yli.
Haapalan tie salibandyvalmentajana alkoi sattumalta vuonna 2011, kun hän törmäsi nykyiseen maajoukkuehyökkääjään Juuli Hakkaraiseen Ison-Kristiinan kulmilla.
-Juuli kertoi, että Siparin Mikko etsii valmennuskaveria NST:n C-tyttöihin. Aika nopealla aikataululla olin vetämässä treenejä. Olihan se vähän erilainen kokemus. Ei ollut minkäänlaista käryä, millä tasolla sen ikäiset tytöt urheilijoina ovat, Haapala kertoo.
Nyt Haapala on rakentamassa NST:n menestyneelle naisten joukkueelle tulevaisuutta päävalmentajana.
-Tämä tehtävä on kunnia-asia. Jos joku olisi vuonna 2011 sanonut, että viiden vuoden kuluttua olet hallitsevan Suomen mestarin päävalmentaja, en olisi helpolla uskonut.
Elämän ensimmäinen hyppy kantoi kahdeksan metriä Imatran Mellonmäellä.
-Laskettelusukset jalassa ja toppapuku päällä. Siitä sai fiiliksen, että tässähän lensi tosi pitkälle.
Haapala ehti pelata juniorina myös viisi vuotta pesäpalloa Imatran Pallo-Veikoissa, kunnes mäkihyppy nousi ykköslajiksi.
-Yksilölajissa syyllisen löytää aina peilistä. Tykästyin siihen. IPV on edelleen itselleni rakas seura. Seuraan mielenkiinnolla, miten pelit sujuvat.
Ensimmäiset kokemukset valmentajan roolista Haapala sai autettuaan Etelä-Karjalan mäkihyppyjunioreja.
Armeijan jälkeen opinnot veivät ammattikorkeakouluun Hyvinkäälle, jossa hän päätyi valmentamaan Tahkon pesäpallojunioreja hyvän ystävänsä, tuolloisen kämppäkaverin ja superpesispelaajan Miikka Matikan pyynnöstä.
Lappeenrantaan palattuaan ja mäkihypyn jätettyään Haapala löysi itsensä miesten ykkösdivisioonaa pelanneesta Barbaareista. Haapala oli harrastanut salibandya juniorina, kun Imatran PaSan jalkapallojoukkue oli kasannut talveksi sählytiimin.
Takana oli yli kymmenen vuoden tauko.
-Menin pelaamaan ykkösdivaria suoraan kaksien treenien jälkeen. Pelitaktiikoista ei ollut mitään hajua. Kunto oli todella huono.
SALIBANDY vei mukanaan. Tulevan mestarijoukkueen valmentajat Haapala kohtasi heti NST:ssä aloitettuaan. C-tyttöjen apuvalmentajana oli Lasse Kurronen ja kummipelaajana Heidi Härkönen.
Sittemmin Haapala on valmentanut myös B-tyttöjä sekä A- ja B-poikia. Kaksi viime kautta hän toimi naisten liigajoukkueen apuvalmentajana.
-Viime kausi oli upea matka. Joukkue oli täynnä hienoja persoonia ja pelaajia. Päivittäinen tekeminen porukan kanssa on ollut niin siistiä. Lopputulos oli se, minkä ansaitsimme. Teimme kesästä asti pirun laadukkaasti töitä. Kaikilla oli ylä- ja alamäkiä, mutta joukkueesta sai uskomattoman paljon voimaa.
Haapala on olemukseltaan rauhallisempi kuin edeltäjänsä, räiskyvä Kurronen.
-Monta kertaa vitsailimme, että toinen on tunne ja toinen on järki. Kurronen on peleissä se tunne ja minä se järki.
NST:n mestarijoukkueen ilmapiiri oli rehellinen ja avoin, mikä ruokki pelillisiä onnistumisia.
-Jokainen sai olla oma itsensä. Kaikilla oli varmasti hyvä olla. Sellainen kannattelee joukkuetta.
Ilmapiirin lisäksi Haapala haluaa saada jatkoa kovalle työnteon kulttuurille, joka on juurtunut joukkueeseen vuosien varrella.
Haapala muistaa olleensa urheilutalon yläkatsomossa, kun NST voitti ensimmäisen Suomen mestaruutensa.
-Näin jo silloin, kuinka sitoutunut ja tosissaan se ryhmä oli. Nyt olen päässyt itse näkemään läheltä, miten ammattimaisesti pelaajat tässä joukkueessa toimivat. Esimerkiksi Juuli Hakkarainen, Inka Lampinen ja Aino Partinen opettavat sitä kulttuuria seuraavalle sukupolvelle.
Kuukauden takaisesta loppuottelusta Haapalan mieleen nousevat päällimmäisenä viimeiset kymmenen sekuntia, kun Mia Karjalainen pyöri pallon kanssa kulmissa. Sitten areena alkoi räiskyä ja pauhata.
-Se oli hetki, jonka haluan kokea vielä uudestaan.