Kaija Lankia
Ingrid Bergman ja Gary Cooper syleilevät piirroskuvassa.
— Espanjan kuun kuumottaessa heidän rakkautensa saa täyttymyksensä, 13-vuotias Lauri Väärä selostaa pöydän alla piilossa.
Yleisö — suomenkyläläiset isännät ja emännät — hörähtää nauramaan.
Meneillään on elokuvanäytös, jonka Väärä järjesti yhdessä serkkupoikansa kanssa 1940-luvun lopussa Suomenniemellä. Serkku rakensi kelalaitteen, jonka kankaalle Väärä piirsi ruutu ruudulta elokuvalehdessä olleen kuvakertomuksen filmistä Kenelle kellot soivat. Kyläläisetkin pääsivät elokuviin.
Selostusteksti soljuu vuosikymmenten jälkeen vanhasta muistista, eikä 1940-luvun filmitähtien nimien kanssa ole mitään vaikeuksia. Uudemmat nimet eivät enää tahdo pysyä 80-vuotiaan teatterinjohtajan ja -ohjaajan mielessä.
Väärä on sairastunut Alzheimerin tautiin, mutta oireet ovat vielä hallinnassa.
— En ole vielä millään lailla sairauden armoilla. Mielestäni muistan kaiken, vain nimet haihtuvat.
Teatterin ammattilaiselle muisti on tärkeä työkalu. Siihen Väärä on aina voinut luottaa.
— Minulla ei ollut koskaan huolta muististani. Tekstit tarttuivat mieleen helposti. Nyt kaikki vähitellen hupenee.
Hän ei häpeä sairauttaan, ja nimien muistamiseen hän on omaksunut selkeän konstin:
— Kysyn aina ihmisen tavatessani, mikä sinun nimesi on.
Hän suunnittelee täyttävänsä makuuhuoneensa seinät valokuvilla, joihin hän liittää niissä esiintyvien ihmisten nimet. Niin nimet ovat tallessa.
Lauri Väärä on ollut viihdyttäjä pienestä pitäen. Elokuvia hän rakasti ja rakastaa yhä, mutta teatteri vei mennessään.
Yksitoista vuotta vanhempi sisar näytteli Suomenniemen nuorisoseurassa ja tartutti pikkuveljeen teatterikärpäsen.
— Pihalla leikimme teatterileikkejä.
Nuorisoseurassa myös lausuttiin. Lausuntakilpailun voitto oli Väärän ensimmäinen saavutus kulttuurin saralla.
Vuonna 1959 Suomenniemellä nähtiin Väärän ensimmäinen ohjaus, Lauri Kokkosen näytelmä Laahus. Väärä kävi ohjaamassa seuran näytelmiä myös opiskellessaan Joensuun opettajaseminaarissa ja myöhemmin Teatterikoulun ohjaajalinjallla.
Valmistumisvuonna 1965 teatterista tuli Väärälle ammatti, josta maksettiin palkkaa. Se oli kuitenkin sivuseikka.
— Kun menin Lappeenrantaan teatterinjohtajaksi, minulta kysyttiin, millaisen palkan haluan. Vastasin, että jotainhan te ennenkin olette maksaneet, laita sen mukaan. Minä rakastin tätä työtä yli kaiken, se oli minulle koko elämä.
Ohjaajat halusivat johtajan myös näyttämölle.
— Se oli minun nenäni. Katsokaa nyt, miehellä ei voi parempaa nenää olla. Minut haluttiin sankariksi, Väärä sanoo ja näyttää valokuvaa, jossa Marjatta Linna lepää hänen käsivarsillaan.
Kuva on Laila Hietamiehen kirjasta dramatisoidusta Unohduksen lumet -näytelmästä.
Nenä sopi myös naisen rooleihin. Väärä esitti pääroolia Kouvolan teatterin näytelmässä Vanhan naisen vierailu.
Pelkästä nenästä menestys ei ollut kiinni. Kotkan kaupunginteatterista eläkkeelle jäänyt näyttelijä Jouni Jalarvo muistaa Väärän erinomaiset näyttelijänkyvyt.
— Ohjaajana hän teki perinteisempää teatteria kuin me nuoret näyttelijät suosimme. Hän oli ennen kaikkea näyttelijä, ja näyttelijänä me ihailimme häntä.
Jalarvo muistaa myös kiistan, jota teatterissa käytiin 1970-luvun lopulla ohjelmistosta. Väärä ei johtajana nähnyt lastennäytelmiä ammattiteatterin arvoiseksi, mutta Jalarvo ja ohjaaja Rauli Jokelin puolustivat niiden asemaa.
— Kaupunkilaisetkin alkoivat vaatia lastennäytelmiä ja keräsivät sen puolesta jonkinlaisen adressinkin.
Näiden kiistojen jälkeen Lauri Väärä jätti Kymenlaakson ja muutti vaimonsa, tv-kuuluttajana kansansuosikiksi nousseen toimittaja Teija Sopasen luokse Helsinkiin. Hän sai kiinnityksen Kansallisteatterin näyttelijäksi.
— Siellä ei sankarirooleja niin paljoa herunut, olihan näyttelijäkunnassa suuria nimiä Tarmo Mannista ja Jussi Jurkasta lähtien.
Jouni Jalarvon mielestä Väärä oli tuolloin yksi Kansallisteatterin suurista.
Suoraryhtinen mies suorine nenineen nähtiin myös valkokankaalla ja televisiossa — pankinjohtajana, upseerina tai isäntänä.
Läpi ammattiuransa Väärä ohjasi Suomenniemen nuorisoseuraa ja eläkevuosinaan nosti myös Lemin nuorisoseuran näyttämön uuteen kukoistukseen. Kirkonkylissä nähtiin samoja kappaleita kuin kaupunginteattereissa.
— Anu ja Mikko on minun suosikkinäytelmäni, hän sanoo.
Tämän Kersti Bergrothin klassikon hän toi ammattinäyttämöiltä ensin Suomenniemelle ja sitten Lemille.
Lemin nuorisoseuran kanssa hän teki kaksi teatterivierailua Ruotsiin.
Seuranäyttämöiden kukoistaessa ammattiteatterit kärvistelevät katsojapulasta — ainakin Lappeenrannassa.
— Näytelmistä menestys riippuu. Kotimainen komedia vetää yleisöä, se on ihan ymmärrettävää.
Väärä on lopettanut ohjaamisen. Viimeiseksi työksi jäi Suomenniemen nuorisoseuran näyttelijöiden esittämä Simo Hämäläisen teksti Kätkäläinen ja musta koira vuonna 2013. Yksi sen teemoista oli yksinäisyys yhä harvempien ihmisten kylässä — sellaisessa kuin Suomenkylä Suomenniemellä. Väärä ei ole kotiinsa erakoitunut, vaan käy päivittäin kahvilla ja syömässä kirkonkylän baarissa. Punaisella autollaan hän ajaa tarvittaessa Mikkeliinkin.
Yksinäisyys kuitenkin kurkistelee nurkalla.
— Minulla on kissa, mutta se juoksi pois eikä ole näkynyt pariin viikkoon.
Kissa on viisi vuotta leskenä eläneen Väärän lähin seuralainen.
— Hullua sanoa näin, mutta vaikka minulta on kuollut isä ja äiti, vaimokin, niin ketään en ole surrut niin kuin suren tätä kissaa, jos se ei palaa. Olen ollut niin yksinäinen.
Viime viikon lauantaina Väärä ei ollut yksin. Ystävät ja entiset työtoverit tulivat juhlimaan 80 vuotta täyttävää teatteriveteraania. Juhlat pidettiin Suomenniemen nuorisoseuran talossa, jonne Väärä oli koonnut näyttelyn vanhoista valokuvista uransa ja elämänsä varrelta.
— Joku voi arvostella näyttelyn pystyttämistä itsestään, mutta paskat! Se on minun ammattini. Kuolema lähestyy. Kun täyttää 80 vuotta ja haluaa kertoa, mitä on vuosien varrella tehnyt, kukaan muu ei siihen pysty kuin minä itse.
Lauri Väärä
Syntynyt Lappeenrannassa 22.10.1936.
Muutti pikkupoikana Suomenniemelle, josta isä osti maatilan.
Eläkkeellä oleva teatteriammattilainen.
Ohjaaja Kotkan kaupunginteatterissa 1965—1970.
Teatterinjohtaja Lappeenrannan kaupunginteatterissa 1971—1975, Kotkan kaupunginteatterissa 1975—1980 ja Kouvolan Teatterissa 1988—1996.
Näyttelijä Suomen Kansallisteatterissa 1980—1988.
Leski. Asuu Suomenniemen Suomenkylässä kissansa kanssa.
Harrastanut myös lausuntaa.
Rakastaa teatteria.
Inhoaa liian tärkeitä ihmisiä.
Ihmettelee, kuinka sattui syntymään Suomeen ja on saanut asua Suomenniemellä.