Sari Pullinen
Käsikirjoitus ja ohjaus Tuomo Rämö.
Lavastus ja videot Mika Haaranen, pukusuunnittelu Päivi Pöyhölä, valosuunnittelu Mika Haaranen ja Timo Hämäläinen, äänisuunnittelu Olli-Pekka Pyysing.
Rooleissa Turo Marttila, Aija Pahkala, Eero Rannio, Seppo Merviä, Marja-Liisa Ketola, Sami Lanki, Stella Laine, Jarno Kolehmainen.
Kantaesitys Lappeenrannan kaupunginteatterin suurella näyttämöllä tiistaina 8.11.
Ensin oli kivinen pelto, keihäs ja Jonni. Luja ja toisinaan järjetönkin usko omiin kykyihin kuljettaa Jonnia niin, että maailma ja sen lait saavat luvan joustaa.
Näytelmä savitaipalelaisesta keihäänheiton olympiavoittajasta Jonni Myyrästä viihdyttää alusta loppuun. Tuomo Rämö on löytänyt päähenkilöksi persoonan, joka on mielenkiintoisen kaksijakoinen — yhtaikaa urhoollinen ja vastuuton.
Turo Marttila korostaa päähenkilön lapsenomaista innokkuutta ja kärsimättömyyttä. Jonni odottaa erikoiskohtelua, sillä kokee olevansa erikoistapaus. Urheilijana hän onkin lahjakas ja menestynyt, yrittäjänä kuitenkin epäonnistunut ja kunnallispoliitikkona ja perheenjäsenenä petturi.
Kun koko totuus miehestä alkaa paljastua, taakse jää savuavia raunioita ja petetty kylä.
Näytelmän onnistuminen nojaa omissa silmissäni erityisesti kahteen asiaan.
Ensinnäkin kaikki, mitä näyttämöllä nähdään ja kuullaan, kertoo samaa tarinaa. Lavastus, äänet, musiikki, valot ja puvustus muodostavat eheän, esteettisen kokonaisuuden viimeiseen näyttämökuvaan asti.
Jälkeenpäin näytelmä jää mieleen kuin valokuva ajalta, jossa matkustetaan laivoilla ja jossa urheilijat nostavat vasta itsenäistynyttä maata maailman tietoisuuteen.
Toiseksi näytelmän sijoittuminen Etelä-Karjalaan ja tuttu murre luovat mehevän pohjan.
Yleisö nauraa hyväntahtoisesti, kun Savitaipaleen poika kertoo vanhemmilleen lähtevänsä kisailemaan keihäänheitossa kauas ”Laprantaan” ja Tyysterniemeen, tai kun Vilho Savikurki sanoo, että kaikki omat kyläläiset otetaan sahalle töihin, mutta lemiläisiä ei.
Tapahtumia on paljon, riittihän Myyrän elämässä sattumuksia ja käänteitä. Joitakin etappeja olisi voinut jättää pois kerronnan kärsimättä — esimerkiksi lahtelaisravintolan ja karhun, vaikka sinänsä hassu tapaus olikin.
Toisaalta sivuosista irtosi runsaasti komiikkaa, etenkin Jarno Kolehmaisen useista rooleista, suurimpana niistä pastori Teuvo Oinas.
Oinaan oiva pari on poliisi Tapio Lammenperä, jota esittää Eero Rannio. Jonnin lapsuudesta tutut miehet koettivat viimeiseen asti palauttaa Jonnia kaidalle polulle, mutta Jonni arvosti huonosti tällaista huolenpitoa.
Tämä näytelmä on jälleen yksi lenkki niiden ihmisläheisten tarinoiden ketjussa, joita kaupunginteatteri nyt tuo näyttämölle.
Samalla se on osoitus siitä, että suuretkin historian käännekohdat tulevat kyllä kerrotuiksi samalla, kun Serafim Myyrä teroittaa viikatettaan ja Hilda Myyrä ompelee — vieläpä paljon mielenkiintoisemmin kuin sellaisella julistuksellisella paatoksella, jollaista takavuosina tarjottiin.
Kun koko totuus miehestä alkaa paljastua, taakse jää savuavia raunioita ja petetty kylä.
Hyvää: Kaikki näyttämöelementit kertovat samaa tarinaa.
Huonoa: Aikajärjestyksessä etenevä kerronta on siitä hankala, ettei jäntevää draaman kaarta pääse oikein syntymään.
Erityistä: Kantaesitys siirtyi viime perjantailta viime tiistaille.