Petteri Värtö
Siunauskappeli on kirkkolain mukaan kirkollinen rakennus. Kaikki kappelin käyttäjät eivät suhtaudu elämään hengellisesti, vaan ovat siunaustilaisuudessa jättämässä jäähyväisiä läheiselle.
Miten tällainen pitäisi huomioida kappelin suunnittelussa?
— Ihmiset saapuvat kappeliin hauraina, ja läheisestä pitää jäädä hyvät muistot, arkkitehti Raine Valtonen sanoo.
Sen seurauksena näkymät kappelista ovat yleensä rauhalliset, ja sen tilat ovat varsin intiimejä ja koristuksiltaan neutraalisti viehättäviä.
— Kappeli on muisto- eikä jumalanpalvelustila. Siellä luovutaan rakkaasta ihmisestä, ja läsnä on kunnioitus kuollutta kohtaan.
Saattoväen hyvää mielikuvaa varten suunnittelija joutuu ottamaan huomioon monenlaisia, joskus varsin yllättäviäkin seikkoja. Valtosen ainoa kirkollinen suunnittelutyö on Kirkkonummen kirkon hissi, joka nostaa vainajan kirkkoon vietäväksi.
— Vainajan kunnioittamista varten oli mietittävä, pitääkö nostin mahdollisesti ääntä ja millainen se on. Että päästääkö se ilmat pihalle?
Evankelis-luterilaisia siunauskappeleita on Suomessa nykyisin noin 280. Suurin osa on valmistunut 1950—60-luvuilla. Etelä-Karjalassa kappeleita on runsaat kymmenen. Valmistumisen aikahaarukka on 1939—1989, ja suurin osa on 50—60-luvulta.
Ikuisuusasia on kappeleissa käsiteltävänä, suunnittelussa puhuu ajan muotokieli.
— Siihen tarttui 1980-luvun detaljiikkaa, jota nimitettiin postmodernismiksi ja joka ei ole kestänyt aikaa, arkkitehti Sami Vuorinen toteaa Taipalsaaren siunauskappelista.
Yhtä lailla Erik Bryggmanin (1891—1955) suunnitteleman, 60 vuotta tänä vuonna täyttävän Ristikankaan siunauskappelin (1957) tunnistaa 50-lukulaiseksi. Taipalsaaren kappeli on 80-luvulta, ja poikkeaa muista maakunnan kappeleista ulkoasultaan.
— Julkisivun puupinta on hyvin harvinainen kappeleissa.
Harvinaisiksi ovat käyneet kappeleiden suunnittelutyötkin. Vuorinen on suunnitellut Taipalsaaren kappelin, joka on uusin Etelä-Karjalassa. Kirkollisten tilojen entisöintejä tehdään nyt enemmän.
Arkkitehtien puheissa ja kappeleiden kuvauksissa tärkeässä osassa ovat saapumiset ja poistumiset. Saattoväen siirtyminen ja vainajan siirtäminen pitäisivät sujua häiriöttä, ilman turhaa liikettä edes takaisin. Yleistynyt tuhkaus tuo uusia vaatimuksia.
Krematoriokappeleissa arkku vainajineen siirtyy tavallisesti suoraan poltettavaksi. Etelä-Karjalassa tämä ei ole mahdollista, kun maakunnan ainoa, Imatran krematoriokin valmistui kappelin jälkeen. Arvokas saattaminen täytyy pohtia aina uudestaan.