ANTTI MUNNUKKA
Seitsemäs luku, jossa pujotamme tarinamme nauhaan erään nuoren miehen elämän tapahtumia lähestulkoon sellaisia kuin hän niitä itse pohdiskelee ja muistelee, aivan kuin pikkuruisia kirjavia kotilonkuoria, jotka ovat aivan liian vähäisiä, jotta meri niitä kuuntelevaan korvaan kohisisi, mutta yhdessä – ken tietää; sitä paitsi (menemättä niiden takia mereen pulikoimaan) pujottelemme niitä oikeastaan vain siinä toivossa, että se veisi meitä sujuvammin tarinassamme eteenpäin, tai oikeastaan taaksepäin.
Yllä johdattelee lukijaa monipolviseen tapaansa 1500-luvun todellisiin ja kuviteltuihin tapahtumiin virolainen sanataituri Jaan Kross. Hänen pääteoksensa Uppiniskaisuuden kronikka (Kolme katku vahel 1-4, 1970-80) ilmestyi keväällä Suomessakin ja sai arvoisensa huomion.
Eikä syyttä. Sitä oli jo odotettu. Krossin pääteos suomennettiin vasta 23 vuotta sen jälkeen, kun viimeinen kirja tästä Krossin romaanisarjasta oli ilmestynyt Neuvosto-Virossa.
Eniten puhuttiin siitä, miten Kross 1500-luvun saksalaisten hallinnoimasta, sotien raastamasta Liivinmaasta kirjoittaessaan samalla kirjoitti Neuvosto-Virosta, miten olikin kirjailija-Kross kuin hänen kuvaamansa kronikoitsija Balthasar Russow ikään, samalla tavoin tasapainotteli kirjoittamisensa rajojen kanssa.
Hämmästeltiin, miten neuvostoaikana Virossa pystyttiin julkaisemaan kirjoja, joissa miehittäjän teot ilmiselvästi tuomittiin.
Russowin alasaksaksi kirjoittama Cronica der prouintz Lyfflandt, Liivinmaan kronikka (1578), on Viron kirjallisuuden perusteos, tärkeä lähde historiantutkijoille ja kirjailijoille. Krossin ohella siitä on saanut innoituksen esimerkiksi Aino Kallas teokseensa Barbara von Tisenhusen.
JOS LUKIJA jaksaa kahlata 1200-sivuisen Krossinsa läpi, hän epäilemättä saa sielullensa kosolti ravintoa, suoraan sanoen sivistyy, pystyy hahmottamaan historiaa ja maailmaa ja ihmismieltä entistä paremmin.
Jos jaksaa… Ei pitäisi pelotella ihmisiä. Krossilla on kerrottavanaan eeppisen romaanin tarvitsema tarina, hyvä tarina, luettava tarina; olkoonkin että tarina on vuosikymmeniä pitkä ja olkoonkin, että tarinasta kertovat lauseet ja virkkeet ovat pitkiä, ja niin muodoin myös koko kirja on pitkä ja paksu, etenkin kun Krossin alun perin kirjoittamat neljä kirjaa on Suomessa sulautettu yhdeksi kokonaisuudeksi.
Keskimääräistä enemmän viitseliäisyyttä Krossin lukeminen lukijalta vaatii, sen, että pitää mielessä, mitä lauseen alussa luki, että vaatii itseään hahmottamaan mahdollisten kaarisulkujen sisältämän osan merkityksen koko ajatukselle, että sietää virkkeen lopussa usein olevien kolmen pisteen sisältämän viittauksen johonkin jo luettuun tai ehkä vasta tulevaan.
JOS KROSS vaatii lukijaltaan paljon tarkkaavaisuutta, kuinka paljon hän vaatiikaan sitä suomentajaltaan? Jos kirjailijan työ on ollut tasapainoilua sanomisen rajoilla, mitä se on ollut suomentajalle, miten selviksi nämä rajat saa muulla kuin kirjoittajan omalla kielellä?
Uppiniskaisuuden kronikan ovat suomentaneet Kaisu Lahikainen ja Jouko Vanhanen. Kaisu Lahikainen on lappeenrantalainen freelance-toimittaja ja suomentaja. Hän oli ensi kertaa Krossin tekstin kimpussa. Muita virosta suomennettuja teoksia hänellä on takanaan puolenkymmentä. Jouko Vanhanen puolestaan on jo aikaisemmin kääntänyt koko joukon Krossin proosateoksia.
On kovin epätavallista, että samojen kansien sisällöstä vastaa kaksi suomentajaa. Tässä tapauksessa kustantaja varmaan oli ajatellut, että 1200 sivun kääntäminen olisi yhdelle ihmiselle aivan liian iso urakka.
Lopputulos on onnistunut, arvostelijoitten kehuma. Helsingin Sanomien kriitikko Hannu Marttilakin sanoo, nimiä tosin muuten kuin ohimennen mainitsematta:
·Tulos on hämmästyttävän hyvä ja saumaton; Krossin päältä nopea ja sisältä hidas kerronta välittyy aidosti, hehkuttaa Marttila.
·Iso se työ oli, vuoden kesti. Vaikka helppoahan minulla oli, kun osakseni tuli vain vajaat 500 sivua ja Joukolle 700, nauraa Kaisu Lahikainen.
Ja on tyytyväinen, kun suomentajien nimi sentään kritiikeissä on mainittu. Aina ei suinkaan niin ole.
HELPPOA juristikoulutuksen saaneen Krossin teksti ei toden totta kääntäjälle ollut.
·Pakko tunnustaa, että lopussa olin kyllä väsynyt. Kun sain oikovedokset käsistäni huhtikuussa, en muuta jaksanut kuin käydä töissä ja nukkua.
Käännöstyön aikana Lahikainen toimi opettajana, toimittipa samaan aikaan myös Lauritsalan yhteiskoulun juhlakirjaa.
Normaalisti Lahikainen kertoo kääntävänsä sivun verran kahdessa tunnissa. Kross vaati neljä tuntia sivua kohden.
Sivu neljässä tunnissa? Ne 500 sivua Kross-käännöstä veivät siis aikaa 2000 virallista tuntia, kahdeksantuntisiksi työpäiviksi laskettuna 250 päivää. Ja päälle kaikki ne tunnit, joissa aivot tekivät työtänsä alitajuisesti.
·Kaikki kohtia ei yhdellä lukemalla selvittänyt, eikä kahdella tai kolmellakaan… Piti käyttää virolaisia sanakirjoja, murresanakirjoja, etsiä apua puhelimitse ja sähköpostilla. Kääntäjänhän pitäisi parhaimmillaan ymmärtää asiat samalla tavoin kuin kirjailija ymmärtää. Esimerkiksi adjektiivien vivahteet tuottivat ongelmia; Kross rakastaa adjektiiveja ja attribuutteja.
·Jo kouluajoista olen vihannut kolmen pisteen käyttöön lauseen lopussa. nyt siihenkin piti tottua ja ihme kyllä tottui. Viron kielessä välimerkkien käyttö on muutenkin hieman erilaista kuin suomessa.
ILMAN MUUTA, Kaisu Lahikainen tuntee suomentajana olevansa omalla alallaan, ylpeä siitä, että tekee luovaa ja tärkeää työtä, jossa lopulta joutuu kaikkien apuneuvojen jälkeen olemaan omillaan.
·Väkisin siitä tulee tulkintaa. Kaikki käännös on tulkintaa, vallankäyttöä, kiteyttää Kaisu Lahikainen ammattinsa ·Vaikeinta oli, kun Pallen (kirjan päähenkilö Balthasar Russow) kaikki erisuuntaiset ajatuksen liikkeet piti saada kerrotuksi. Palle käy dialogia päänsä sisällä, saattaa yhtä aikaa olla innokas ja pelokas, puolustava ja syyttävä. ·Krossilla on ihan oma logiikkaansa, jonka luultavasti vain hän hallitsee täydellisesti. Hänelle kirjoittaminen on mielestäni kuin shakkipeliä, jossa sotilaat, ratsut ja lähetit kulkevat jokainen tavallaan. ·Hän ei mitenkään ilmaisisi lakonisesti, että ”hän istuutui vuoteelle” tai tarkemminkaan ”hän istuutui vuodepeitteen päälle” tai edes ”hän istuutui aviovuoteen nahkaisen vuodepeitteen päälle”
· Krossmainen ilmaisu olisi ”hän istuutui patjan alta kuuluvan vähäisen narahduksen saattelemana monivuotisen käytön jo läikikkääksi kuluttaman aviovuodetta peittävän koirannahan päälle”, luonnehtii Kaisu Lahikainen Krossin ilmaisua.
JAAN KROSS on Lahikaisen vanha tuttu, jo noilta mainituilta neuvostoajoilta. Nuori ylioppilas Kaisu oli päättänyt ryhtyä opiskelemaan karjalan kieltä, muttei onnistunut: Helsingin yliopistossa pystyi tuolloin elävänä kielenä lukemaan itämerensuomalaisista kielistä suomen ohella vain vain viroa.
Niinpä hän aloitti vironkielen opinnot ja halusi tietysti myös käydä katsomassa, millaista Virossa oli.
Neuvostoaikana se ei ollut helppoa. Ensitutustuminen Viroon tapahtui sen ajan normaalilla ja tiukasti johdetulla viikonloppumatkalla Tallinnaan. Nuori opiskelija kuitenkin lähti karkuteille.
·Siellä oli isän enon kautta tuttuja. Oli kuin olisi sukulaisiin tullut. Toukokuinen Tallinna oli kaunis. Aloin puhua viroa jo sen viikonlopun aikana, kuvailee Lahikainen ensimmäistä käyntiään Virossa.
Sittemmin hän pestautui matkanjohtajaksi Etumatkoille ja pääsi näin piipahtelemaan naapurissa usein ja liikkumaan sellaisissa piireissä, joihin nuori opiskelija ei kotimaassa mitenkään tutustuisi.
Näillä matkoilla hän tapasi myös Krossin:
Siellä Harju-kadulla hän asui jo silloin, oli äärettömän ystävällinen, keskusteli opiskelijatytönkin kanssa kuin olisin ollut tasavertainen kumppani.
Uppiniskaisuuden kronikkaa kääntäessään Kaisu Lahikainen tapasi Krossin kolme kertaa.
SAUMAA Kaisu Lahikaisen ja Jouko Vanhasen käännöstyön välillä ei juuri huomaa – tai ainakin sen unohtaa nopeasti.
·Luimme tietysti molemmat toistemme tekstit tarkasti ja vaikutimme niihin. Lisäksi meillä oli hyvä kustannustoimittaja. Hän esimerkiksi löysi muutamia epäjohdonmukaisuuksia: jonkun kapakan nimi esimerkiksi oli kirjoitettu eri tavalla, kertoo Lahikainen käytännön työstä..
Entä miksi vasta nyt, eikö tällainen naapuri- ja sukulaiskansan keskeinen teos olisi pitänyt saada julki Suomessa aikaisemmin?
Kolme katku vahel, sananmukaisesti Kolmen ruton välissä, ilmestyi Virossa jo 1970-1980. Kronikan ensimmäinen kirja oli samalla Krossin ensimmäinen proosateos.
·Ehkä onkin ollut oikein hyvä asia, että se julkaistiin meillä vasta nyt eikä joskus 15 vuotta sitten, jolloin vielä istuimme staattisen hyvinvointimme nojatuolissa ja suhtauduimme historiaan menneisyytenä, pohtii Lahikainen.
·Emme ehkä olisi silloin ymmärtäneet sitä. Nyt kun meidän lintukotomme on osittain hajonnut ja olemme erilaisten ruttojenkin uhkaamana vahvasti keskellä sitä maailman tapahtumien virtaa, jota historiaksi kutsutaan, saatamme syvemmin käsittää Uppiniskaisuuden kronikan, sanoo Lahikainen.
HASSUA kyllä, Krossista ja Russowista ja virolaisista ja saksalaisista ja venäläisistä puhuttaessa vilahtaa mieleen Kaisu Lahikaisen omalaatuisin käännöstyö.
Kallija tyttölöi oli Asterix-albumi, jossa muinaisen Gallian sankarit keskustelivat kaakkoismurteilla, tahtoo sanoa karjalaisittain.
·Koko ajan minulla oli mielessäni, että tämän albumin nimi on Karjala eikä Kallija tyttölöi. Gallia on Karjala ja Rooma Venäjä. Parriisiumi on ajatuksissani Viipuri, kertoi Lahikainen muutama vuosi sitten, kun hänen kääntämänsä albumi ilmestyi.
En minä kuitenkaan halunnut antaa selkeästi jonkin tietyn alueen murretta venäl…äh, siis roomalaisille, siitä olisi moni pahoittanut mielensä.
Ilmiselvää Jaan Krossia ja Russowia Ei ihme, että Krossin kääntäminen onnistui.
MIKA STRANDÉN
ANTTI MUNNUKKA
Kuvatekstit
Tallinnaa. Näitä samoja kattoja ovat katselleet niin Balthasar Russow 1500-luvulla kuin Jaan Kross nykyaikana.
Lappeenrantaa. Kaisu Lahikainen ja entinen päävartio, Lappeenrannan vanhin rakennus. Kesätyöpaikka sai nuoren tytön kiinnostumaan Karjalasta.
Balthasar Russow
¤·Eli noin 1535-1600. Syntyisin virolainen, Tallinnan Kalamajan esikaupungista. Russowin isä Simon Rissa oli virolaista maatiaissukua Raasikun kartanolle kuuluneesta Kurglan kylästä, noin 20 kilometrin päässä Tallinnasta.
¤·Vaurastunut isä lähetti Balthasarin Stettiniin ja Wittenbergiin opiskelemaan papiksi.Toimi vuodesta 1563 Tallinnan Pyhän Hengen seurakunnan pappina ja kirkkoherrana.
¤·Kolmesti aviossa, turkkurin, piispan ja raatimiehen tyttären kanssa.
¤·Julkaisi 1578 Rostockissa alasaksan kielellä teoksen Cronica der prouintz Lyfflandt, Liivinmaan kronikka. Teos oli aikansa bestseller, siitä otettiin peräti kolme painosta.
Jaan Kross
¤·Syntynyt 1920 Tallinnan Kalamajan esikaupungissa, kolmesti aviossa. Asuu Tallinnan Harju-kadulla, keskellä kirjoittamaansa historiaa, kivenheiton päässä Pyhän Hengen seurakunnan kirkosta.
¤·Kross opiskeli lakitiedettä Tarton yliopistossa 1938-1944 ja toimi opettajana Tarton yliopiston valtio- ja kansainvälisen oikeuden laitoksella 1944-46. Hän oli vankeudessa ja karkotettuna Tallinnassa, Komissa ja Krasnojarskissa 1946-54.
¤·Aloitti runoilijana ja runouden kääntäjänä, päätyi prosaistiksi. Ensimmäisen runokokoelmansa hän julkaisi 1958. Vuodesta 1970 hän on julkaissut proosaa.
¤·Suomeksi Krossilta on ilmestynyt 14 proosateosta sekä Arvo Turtiaisen suomentamia runoja.
Kaisu Lahikainen
¤·Syntynyt Lauritsalassa, naimisissa, kaksi lasta.
¤·Fil. kand. Helsingin yliopistosta 1988, teki pro gradu -tutkielman August Annistin Kalevalan vironkielisestä käännöksestä. Karjala-lehden päätoimittaja 1989-91, Karjalan Liiton kulttuurisihteeri 1997-2002.
¤·Suomennoksia virosta: Juhan Peegel: Kaaduin ensimmäisenä sotakesänä, 1983, Juhan Maiste: Ajan sydämessä – matka Tallinnasta Tarttoon. Kaksi Madis Kõivin näytelmää, Andrus Kiviräkk: Riihikukko, 2002, Jaan Kross: Uppiniskaisuuden kronikka, 2003 (yhdessä Jouko Vanhasen kanssa).
¤·Käännös suomesta: Kallija tyttölöi, Asterix-albumin Ruusu ja miekka käännös kaakkoismurteille 2000.
¤·Yhdistysihminen, ollut ja osin edelleen karjalaisyhteisöjen, Tuglas-seuran, Lappeenrannan Killan Kirjailijayhdistys Paltan aktiiveja.