EEVA SEDERHOLM
Taipalsaarelainen Santtu Tarkiainen, 23, tietää, mitä tahtoo. Kun hän
innostui uimisesta, ensimmäisistä kilpailuista rapisi kultamitali sekä
vuoden urheilijan titteli. Isällä riitti ihmettelemistä.
·Yhtä paljon yllätti, kun Santtu ilmoitti yhtäkkiä harjoitusten jälkeen,
että hän tekee kasviot ja lopettaa huipulla. Siinä oltiin valmentajan
kanssa hetki monttu levällään, Hannu Tarkiainen nauraa.
Lopettamispäätös kesti viisi vuotta, mutta sitten kipinä syttyi jälleen.
Santtu Tarkiainen eroaa tavallisista klooriveden kauhojista, sillä hän on
kehitysvammainen. Nyt viikonloppuna edessä on taas tiukka paikka, kun hän
osallistuu kehitys-, liikunta- ja näkövammaisten uinnin Suomen
mestaruuskilpailuihin Espoonlahdessa.
Kauhottavaa riittää, sillä kahden päivän aikana Santtu ui neljä eri matkaa.
Ohjelmassa ovat sadan ja viidenkymmenen metrin rintauinnit sekä
viidenkymmenen metrin selkä- ja vapaauinti. Osallistujat on jaettu
lääkärintodistuksen mukaan eri sarjoihin.
Isää raskas rupeama hirvitti, mutta Santtu on näin päättänyt, ja sitä ei
käy pyörtäminen.
Voitto ei ole kuitenkaan kilpailemisen tarkoitus. Hannu Tarkiaisen mielestä
kehitysvammaiselle urheilu todella on itsensä voittamista. Vaikka tietäisi
jäävänsä viimeiseksi, jo yleisön eteen uskaltaminen on ison tuuletuksen paikka.
Kädet irti
pohjasta
Santun uinti-innostuksella on pitkät ja päistään takkuiset juuret.
Tarkiaisen perhe veneili aikoinaan paljon Saimaalla.
·Huolestutti, kun Santtu ei osannut uida, isä kertoo.
Uimakoulukäynneistä huolimatta poika ei uskaltanut irrottaa käsiään pohjasta.
Isä ja poika totuttelivat silti edelleen veteen Lauritsalan uimahallissa.
Eräänä päivänä nuori herra päätti, että tänään hän aloittaa uimisen.
·En oikein edes tajunnut, mitä siinä tapahtui. Santtu vaan sanoi, että
mene sie iskä toiseen päähän, ja kohta hän tuli sieltä vastaan, Hannu
Tarkiainen muistelee.
Varsinainen kipinän sytyttäjä oli lopulta Voisalmen koulun opettaja Risto
Kangas. Hän huomasi, että Santun vauhti oli vedessä mahtava ja kehotti
harjoittelemaan tosissaan. Santtu aloitti Lappeenrannan Kisatovereissa.
Sitten tuli se voitto. Oli vuosi 1996, ja 25 metrin rintauinti sujui kuin
rasvattu. Sinä vuonna Santtu nimitettiin myös Taipalsaaren parhaaksi
urheilijaksi.
·Se oli niin mahtavaa, että en vieläkään osaa sanoa, Santtu kertoo.
Hän muistaa elävästi, kun kunnan liikuntasihteeri tuli onnittelemaan ja
suku sekä ystävät juhlivat yhdessä.
Ja sitten kipinä sammui··ei hiipumalla vaan yhtäkkiä. Isän mukaan tauko
oli ihan paikallaan, sillä muulle tekemiselle jäi aikaa. Sitä Santulla
riitti ja riittää edelleen. Hän soittaa kitaraa, puuhaa paljon tietokoneen
kanssa ja laulaa karaokea.
·Mie laulan mitä kappaletta vaan, vaikka rokkenrollia, Santtu innostuu.
Kerran Ruotsin-laivalla hän halusi mennä esiintymään, eikä isän auttanut
kuin tulla mukaan. Yleisöä oli tuhatpäin, mutta niin vain poika lauloi
”Aikuisen naisen” ja isä perässä ”Äänesi mä kuulen”. Vain isää jännitti.
Illalla
vauhtiin
Uinti alkoi jälleen innostaa, kun Lappeenrannan Uimareiden valmentaja Eeva
Ketola lupasi ottaa Santun mukaan ryhmäänsä. Nyt hän ui viisi kertaa
viikossa omalla radallaan yhtäaikaa pienten ryhmän kanssa. Santtu kertoo
pääsevänsä todella vauhtiin vasta, kun yleiset uintivuorot päättyvät, ja
vanhuksille sekä invalideille varattu rata jää yksin hänen käyttöönsä.
Ketolan mukaan Santtu on itsenäinen ohjattava. Hän seuraa, mitä muu ryhmä
tekee ja kyselee, mitä voi tehdä.
·Innokas, oma-aloitteinen ja välillä kovapäinen, valmentaja kuvailee.
·Kun hän haluaa uida potkuja, silloin hän ui potkuja.
Muu ryhmä on Ketolan mukaan suhtautunut erilaista huomiota vaativaan
harjoittelijaan ”ihan ok”. Valmentaja ei epäröinyt ottaa Santtua mukaan.
Hänen mukaansa uimareidenkin on hyvä opetella suvaitsevuutta ja huomata,
että kaikki eivät ole samanlaisia.
Hannu Tarkiaisen mukaan harrastajaryhmä on hienoa porukkaa.
·Joukkuelajeissa on usein joku, joka hölmöilee. Täällä kuri ja järjestys
ovat hirveän hyvät ja perusasiat kunnossa niin, että tiedetään, miten
käyttäydytään.
Santun ja isän kehuista uimaseuralle ei tule loppua.
·Kaikki on toiminut niin hienosti. Mielelläni antaisin Eevalle
kukkakimpun, uimari kehuu.
Santun 19-vuotias sisko Ellamari opiskelee Imatralla parturi-kampaajaksi.
Hän kannustanut veljeä uinnissa ja auttanut kaikessa pienestä lähtien.
·Kyllä tämä on kouluttanut Ellamarinkin elämään. Hän on oppinut jeesaamaan
ja näkemään, mikä elämässä on tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää, Hannu
Tarkiainen sanoo.
”Anteeksi,
saanko keskeyttää?”
Santtu tekee itse, uskaltaa ja kokeilee. Vaikka puhevika huonontaa
ääntämistä, Santtu ei pelkää puuttua isän kertomuksiin ja tuoda oma
näkökulmansa esiin:
·Anteeksi, saanko keskeyttää?
·Iskä, älä sie puutu.
Santulla on paljon ystäviä, mutta silti hän ei viihdy laumassa. Hän on
ollut yksinäinen susi pienestä saakka. Poika laitettiin kouluun jo
viisivuotiaana kouluun, ja sopeutuminen sujui hyvin.
·Siitä vaan suoraan taksiin, Santtu muistelee kulkemista Taipalsaarelta
Lappeenrannan Voisalmeen.
Sittemmin hän on opiskellut Lappeenrannan ammattikoulussa
kiinteistöhoitajaksi ja käynyt elämään valmistautumiskoulutuksessa
Joutsenossa. Työharjoittelussakin hän on ehtinyt olla useissa paikoissa.
Aina ihmiset eivät ole osanneet suhtautua, mutta Hannu Tarkiainen haluaa
muistaa hyvät asiat eikä jäädä huonoihin roikkumaan.
Santtu käy päivittäin Taipalsaarelta töissä Savitaipaleen Morovassa.
Työpajassa kehitysvammaiset, psykiatrisessa kuntoutuksessa olevat ja muut
työllistetyt tekevät erilaisia käsityötuotteita: mattoja, puutöitä,
nukkeja, sohvien saneerausta. Aika näyttää, milloin Santtu haluaa
itsenäistyä niin paljon, että muuttaa yksin asumaan.
·Koiraa tulisi kyllä kamala ikävä, Santtu miettii.
MIKA STRANDÉN
Kuvatekstit
Tuntuman mukaan. Santtu Tarkiainen tekee sitä, mikä tuntuu hyvältä. Tällä
hetkellä se on uiminen.
Kotonaan vedessä. Valmentajan mukaan Tarkiaista on helppo ohjata, koska hän
on oma-aloitteinen.