LIISA KUKKOLA
HELSINKI. Se oli hirveän kauhean kamalaa.
Verenpaine naureskeli sepelvaltimotautliiton hyväksymille lukemille ja
pursusi korvista ulos. Syke huiteli missä sattui, ja usko otti hatkat
kolmisen minuuttia ennen loppua.
Kunnes tuli jumalan vapisematon käsi.
Se oli ihanaa. Se oli taivaallista. Se oli kahden pisteen voitto. Se oli
Suomen mestaruus.
TUNTIA ENNEN pelin alkua Namikan kannattajat olivat paikoillaan. Torvet ja
rummut aloittivat taivaallisen pauhunsa il capitanon, Pasi Riihelän
astellessa kentälle lämmittelyyn.
Eivätkä ne malttaneet lopettaa vielä silloinkaan, kun Kisahallin
henkilökunta keräili tuoleja ja mainoskylttejä varastoihinsa.
Namikan satapäinen ja kovaan ääneen esiintynyt kannattajajoukko ei jättänyt
joukkuettaan missään vaiheessa. Ei varsinkaan silloin, kun Pussihukat
yritti puhkua viiden pisteen johdollaan ja tuomarit pistivät peliin
ylimääräisiä kierroksia.
Sen enempää, sen parempaa, sen fanimpaa tunnelmaa ei olisi voinut olla edes
Lappeenrannan urheilutalossa. Kun puolet pääkatsomosta löi käsiään yhteen
samaan tahtiin Pussihukkien hyökätessä, sydän otti tahdin taputuksesta ja
alkoi pakostakin laulaa Namika-laulua.
Kisahallista tuli yhden ottelun ajaksi Namikan kotihalli. Vantaalaiset
jäivät auttamatta hopealle kannustamisessakin.
MUTTA HELPOLLA se ei tullut.
Namikan puheenjohtaja, Ilpo Hakulakin oli puoliajalla selvästi hermostunut
ja vakuutteli itseään edellisellä ottelulla.
Eihän sitä eroa silloinkaan ollut kahden jakson jälkeen paljon.
Mutta kun sitä ei nyt tullut kolmannellakaan jaksolla.
Minä, maailman suurin jänishousu laitoin jo suunnitelmat uusiksi muutama
minuutti ennen loppua.
Nyt ei sitten kirjoiteta kultajuhlista vaan suunnataan heti katseet
sunnuntaihin ja kotimatsiin. Ja ikinä en lähde enää koripalloa katsomaan.
Onneksi vieressä istunut urheilutoimittaja ei kuullut muminaani suunnitelma
beestä. Se oli jossain olemassa, mutta luojan kiitos sitä ei tarvittu.
SITÄ EPÄUSKOISTA riemua sen epäuskoisen äimistelyn ja tuomarisähläilyn jälkeen.
Meillä on vapaaheitto ja kellossa sekunteja jäljellä vähemmän kun
työaikalaki sallii.
Tässäkö se nyt on? Voiko tässä vielä tapahtua jotakin? Voitammeko me
todella Suomen mestaruuden?
Rohkeutta peliin ja kokovartalotärinästä sameat silmät kohti hyökkäyskoria.
Meillä ei ole kuin voitettavaa. Sentään Andrew Foreman vapaaheittoviivalla.
Naps. Uraaaaaa. Naps. Maailma repeääääää!
NE OVAT kentällä yhtenä suurena möykkynä. Andrew Foreman on kaikkien
riepoteltavana ja pienen hetken päästä yksinään, muista irrallaan pää
polvien välissä.
Kaikki hyppivät ja pomppivat, paitsi Pussihukat. Miten kuvailisit puhdasta
iloa? Osaisit vastata, jos olisit eilen ollut Kisahallissa.
Jätkä toisensa perään saa kultaisen mitalin kaulaansa, ja kohta Pasi nostaa
Pantterin käsivarsilleen. Kaikki saavat patsaan vuorollaan, ja sitä
näytetään kuin uhrilahjaa kaiteen edessä tungeksivalle
lappeenrantalaiskatsomolle. Se ulvoo ihanuuden tuskasta.
Minua on juuri lyöty päähän Lappeenrannan Namikan ensimmäisellä Suomen
mestaruudella. Kyyneleet eivät ole kaukana, ne ovat silmässäni.
Kuvateksti
Namikan kannattajia oli satamäärin Töölön Kisahallissa kannustamassa
ankarasti suosikkejaan.
LEHTIKUVA/VILLE MYLLYNEN