LIISA KUKKOLA
LÄHEMMÄKSI taivastaan kuin Arto Niemisen kirjoittama Tähti ja meripoika ei
suomalainen kesäteatteri pääse. Imatran tämän suven musiikkinäytelmä Olavi
Virrasta ja tämän suuruuden ajasta on täynnä sitä samaa nostalgista
peruskuvastoa, jota elokuvaohjaaja Markku Pölönen esitteli Onnenmaassaan
vuonna 1994. Tai Anne Saarenoja tänä vuonna valokuvakirjassaan Kauneinta
Suomea.
Suomi elää maaseudulla, kaupungit ovat pahuuden tyyssijoja ja elämä on
yksinkertaisen rehellistä. Ihmiset tapaavat toisensa tanssilavalla eikä
niissä ole muuta ikävää kuin järjestysmiehet. Elämä on jatkuvaa
lauantaiehtoota ja auringon läikähtelyä järven pinnassa.
Onneksi Nieminen on dramaturgian oppaansa lukenut: pelkästä auvosta ei
kiinnostavaa tarinaa synny. Suomalainen viattomuus kompastuu pahuuteen,
joka kulkee viinapulloissa ja pahantahtoisesti juoruavassa lehdistössä.
Vanhat sankarit joutuvat väistymään ja uudet vievät sekä lavat että naiset.
TÄHTI JA MERIPOIKA ei kerro meille uutta sen enempää tuosta ajasta kuin
Olavi Virrastakaan. Mutta kaiken kertomansa se sanoo nokkelasti ja
mukavasti kuljetellen. Dialogi on napakkaa ja naurua irrottavaa, ei niin
kliseistä kuin tyylilaji antaisi epäillä. Muusikkopiirien letkautukset
tuntuvat aidoilta ja useimmiten tuoreilta.
Lisäksi näytelmä on äärimmäisen tiivis paketti suomalaista
populäärikulttuuria vajaan 50 vuoden takaa. Näytelmän ehdottomasti huikein
kohtaus on lavan muuttuminen suomalaiseksi elokuvakankaaksi Kalle
Aaltosineen ja Pekka Puupäineen. Vauhti on kuin 1990-luvun
musiikkivideoissa. Kadehtien täytyi katsella ohjaajan, koreografin ja
käsikirjoittajan oivalluksia, jotka saivat näyttelijätkin huimaan vireeseen.
Tarina on näytelmän ontuvin kohta. Kun tunnevyöryjä suomalaisissa
aiheuttavan musiikin ja kaikkien tunteman Olavi Virran tarinan ympärille
yrittää kirjoittaa uutta tarinaa, se jää pakostakin kakkoseksi. Mutta mitä
sen on väliä. Tässä tyylilajissa merkittävintä on musiikki. Siinä Tähti ja
meripoika kirvoittaa kaikki aistit avoimiksi.
KAI HYTTINEN on sopivan karhea Olavin Virran esittäjäksi. Siihen rooliin
eivät kaikenmaailman simosilmut pystyisi vaikka kuinka keikkuvat
levylistojen kärjessä. Hyttisen ääni vankentuu biisi biisiltä, kunnes
taipuu lopussa pehmeäksi kyynelkanavien avaajaksi. Ammattilainen mikä
ammattilainen.
Mikkelin teatterista lainassa olevat Marjaana ja Vintte Viitanen rakastavat
Virran varjossa. Vintte Viitasella on kiitollisempi rooli kasvaa
silmälasinössöstä ensirakastajaksi kuin Marjaana Viitasella, jonka
ensisijainen tehtävä on luoda jännitettä kun muut toimivat.
Jenni Rautawaara bimbona blondina ja Ulla-Maija Järnstedt Virran vaimona
sekä musiikkifirman sihteerinä onnistuvat saamaan eloa vahvasti
tyyliteltyihin hahmoihinsa. Samaa voi sanoa Aki Honkatukiasta.
Tanssijaneidot ovat viehkoja, mutta varsinaiset säteilijät lavalla ovat
Liitonnaiset (Sirpa Valtonen, Hellevi Larvio, Riikka Miettinen ja Eija
Hynninen), jotka laulavat Virran enkelikuorona. Siitä ei suomalainen nainen
paremmaksi muutu.
Jos Tähti ja meripoika ei vedä yleisöä Imatralle, on vika siinä, ettei
näytelmää ole ennen nähty. Muuten se täyttää kaikki menestyvän
kesäteatterikappaleen ehdot.
TEATTERI
Arto Nieminen: Tähti ja meripoika
Ohjaus ja musiikin sovitus Timo Kärkkäinen
Bändi Virva Jääskeläinen, Pekka Ranta, Pekka Seppänen
Koreografi Reija Väre, lavastus Mirva Mustonen
Rooleissa mm. Kai Hyttinen, Marjaana Viitanen, Vintte Viitanen, Ulla-Maija
Järnstedt, Aki Honkatukia, Jenni Rautawaara, Marko Kurikka, Kari Kinnari,
Esko Keinänen, Jarkko Maula.
Imatran kesäteatteri 22.6.2005
Kuvatekstit
Rakastavaiset Marja ja Ilpo Virran varjossa.
Marjaana ja Vintte Viitanen
vielä silloin kun suntion poika ei ollut aviomieskelpoinen.
KAI SKYTTÄ