LIISA KUKKOLA
LAPPEENRANTA. Aikaisemmin se oli tabu, nyt enemmänkin trendi. Lappeenrannan
kaupunginteatterin Minna Pirilälle näyttelijän työn vaihtaminen ohjaajan
työksi on kuitenkin normaalia urakehitystä, jota ilman happi olisi
saattanut loppua.
Lauantaina saa ensi-iltansa Pinokkio, Minna Pirilän ensimmäinen ohjaustyö
ammattiteatterissa. Kimpisen lukioteatterin vetäjänä hänellä tosin on
kokemusta myös ohjaamisesta.
Esiintymisviettini on viime vuosina ollut hakusessa eikä näyttelijä
oikein voi työskennellä ilman sitä. Siksi olen hakeutunut ja ajautunut
muihinkin juttuihin, sellaiseksi teatterin sekatyöläiseksi. Vonkusin aikani
Antti Majanlahdelta päästä ohjaamaan ja onneksi tarpeemme kohtasivat
Pinokkiossa, Minna Pirilä kertoo.
Väitän että olen näyttelijänäkin parempi, kun minulla on kokemusta
ohjaajan työstä. Avartaa kummasti nähdä hommaa ohjaajan näkökulmasta,
ymmärtää kaikkea paremmin.
RIVISTÄ NOSTETAAN näyttelijä, joka juoksee ympäri lavaa visionsa perässä
hullun kiilto silmissään ja ohjaa työtovereitaan. Pystyykö se edes siihen?
Tätä Minna Pirilä mietti ja jännitti ennen Pinokkion harjoitusten alkamista
viime keväänä.
Mulle oli hirveän tärkeää, että porukka lähtee mukaan tähän juttuun.
Halusin, että kaikki miettisivät Pinokkiotamme eikä tätä hassua tilannetta,
näitä meidän välisiä suhteitamme.Onneksi ihan ekoista harjoituksista asti
oli selvää, että tämä ei ole pelkästään minun vaan meidän kaikkien juttu.
Minna Pirilä kehuu vuolaasti skenografi Tarja Ukkosta, valaistusmestari
Timo Hämäläistä ja äänisuunnittelija Jean-Paul Silvania, jotka ovat luoneet
lavalle välimerellistä hehkua ja runsautta, alkuperältäänhän Pinokkio on
italialainen satu, ei amerikkalaista Disney-tuotantoa.
Näyttelijöitä hän kehuu ajattelevasta ja toimivasta yhteistyöstä tekstin
saattamiseksi näytelmäksi asti.
En löytänyt sopivaa tekstiä, joten sovitin itse alkuperäisestä. Minulla
oli aluksi selvä vaistonvarainen näkemys tekstistä, jota rupesin sitten
talven mittaan omasta mielestäni syventämään. Jo keväällä näki, että siitä
tulee puolta pitempi kuin oli tarkoitus.
Olimme aika suossa tekstin kanssa: roolihahmot muuttuivat ja jouduimme
poistamaan kokonaisuuksia. Se oli varmasti hermoja raastavaa kaikille.
Mutta jos harjoituksissa ei saa epäonnistua ja mennä metsään, niin missä
sitten saa? Olen aivan varma, että tekemämme työ ei mennyt hukkaan vaan
toimii lopputuloksen puolesta, vaikka palasimmekin tekstin ensimmäiseen,
siihen intuitiiviseen versioon, Minna Pirilä sanoo.
TYPERRYTTÄVINTÄ Minna Pirilän mielestä on ollut todeta, ettei hän nähnyt
rooleja jakaessaan yhtään sen kummemmin kuin kukaan muukaan ohjaaja.
Se oli hirvittävän vaikeaa ja lopputulos on, että kaikki ovat
samanlaisissa rooleissa kuin aikaisemmissakin töissään. Järkyttävää, miten
tiukasti olemme kuviemme vankeja ja miten vaikea on nähdä ihmisiä uudella
tavalla. Näyttelijän kannalta se on ikävää: tehdä aina vaan samanlaisia
rooleja kerta toisensa jälkeen.
Toinen iso ongelma oli Pinokkion moraliteettien siirtäminen tähän päivään.
Alkuperäinen teksti ei ainoastaan herisytä sormea vaan lyö karttakepillä
päähän ja kertoo mikä on oikein ja mikä väärin. Siinä pelotellaan lapsia
kuolemalla ja kerrotaan, kuinka kunnon pojaksi kasvetaan.
Olen pehmentänyt kaikkea, mutta onneksi teksti on näytelmässä vain
jäävuoren huippu eikä kaikkea tarvitse sanoa ääneen, niin paljon voi
näytellä. Sillä tavalla ajatuksistakin tulee paljon suurempia, Minna Pirilä
sanoo.
Kuvateksti
Pinokkio on Minna Pirilän ikiaikainen lempparisatu, jota hän on lukenut
myös omille pojilleen. Tarina pienestä nukesta, josta kasvaa oikea poika on
hänen mielestään ennen kaikkea kasvutarina.
PEKKA HÖLKKI