ANNE KOKKONEN
LEMI. Kaattuvaperinteen elpyminen Lemillä alkoi hevosen hankinnasta. Ritva Laurikaisen tyttären humman piti päästä rekeä vetämään ja äiti tuumi, että siinä leikissä perinteinen rekipeitto eli kaattuva olisi paikallaan.
Laurikainen otti yhteyttä kirkonkylän kudontapiiriä vetävään Mirja Huttuseen ja ajatus kaattuvanteosta alkoi kypsyä. Puolitoista vuotta sitten rekipeittojen tekijät alkoivat kankaan kudonnan Savitaipaleen kansalaisopiston kurssilla ja näinä päivinä peittoihin ommellaan vihonviimeisiä tikkejä.
– Hevoselle ehti tällä välillä käydä huonosti, mutta tyttö valmistui hevostenhoitajaksi, joten mitään ei ole menetetty, Laurikainen toteaa.
Puolukanpunaiselle lammasnahkavuorilla varustetulle peitolle löytyy taatusti käyttöä, oli talossa hevonen tai ei. Kaattuva jos mikä pitää vilukissat öisin lämpimänä ja tarjoaa hyvän suojan kaikille viileissä tiloissa yöpyville.
KARJALAINEN kaattuva tunnetaan lännempänä rekipeiton ja vällyn nimellä. Entisaikaan niihin käytettiin huonoimmat lammasnahat ja päällykset tehtiin itse kehrätystä pellavakankaasta.
– Meillä oli varaa valita kankaissa ja nahkoissa. Päällyskankaan kudoimme villalangoilla toimikas-sidokseen ja lampaannahat hankimme valmiina Nuijamaan suunnalla asuvalta lampaankasvattajalta, Huttunen kertoo.
Nahkojen kohdalla innokkaista ja taitavista käsityöihmisistä koostuva porukka vähän jousti. Sovittiin, ettei kaattuvaa varten tarvitse itse kasvattaa ja teurastaa lampaita.
– Nahkojen leikkaaminen ja käsittely oli hankkeen kaikkein vaativin osuus. Kenelläkään ei ollut tuntumaa lammasnahkoihin ja taipalsaarelaisen turkkurin Aino Hakulisen luona selvisi, että nahkojen ompelu on pikkuisen erilaista kuin kankaan ompelu, Laurikainen ja Huttunen muistelevat.
Monivaiheisessa työssä etsittiin ja löydettiin apua paikallisesta perinteestä. Vanhoja kaattuvia kannettiin esiin aittojen orsilta ja haastateltavaksi saatiin vielä muutamia elossa olevia kaattuvanteon taitajia.
Edellisen kerran kaattuvia tehtiin Lemillä ilmeisesti noin 50 vuotta sitten. Vielä 1950-luvun alussa elämä oli niukkaa, kaikki tarveaineet käytettiin tarkasti hyödyksi ja lämmittäville rekipeitoille oli ihan oikeasti kysyntää.
– Meidän peittomme pyrkivät olemaan perinteisiä, mutta omia vapauksia on pitänyt ottaa, kun kaattuvasta ei ole tutkittua tietoa, Laurikainen toteaa.
KIRKONKYLÄN kudontapiirin ydinryhmä on havainnut, että yksi projekti johtaa herkästi toisen aloittamiseen. Ritva Laurikainen aikoo käyttää kaattuvasta yli jääneet nahkasuikaleet matonkuteiksi ja nahkaa aiotaan käsitellä tulevaisuudessakin, jos se vain sopii kansalaisopiston pirtaan.
– Suunnitteilla on kurssi, jossa voitaisiin kokeilla nahkahattujen ja -tossujen valmistusta, Laurikainen kertoo.
Kaattuvaprojektin taidonnäytteet esitellään yleisölle kansalaisopiston kevätnäyttelyssä Lemin Kuukanniemessä 9. huhtikuuta. Esillä on neljä täysikokoista kaattuvaa sekä yksi lapsen pulkkapeitoksi sopiva pieni rekipeitto.
Kaattuvan tarvikekustannukset nousevat arviolta 300 euroon eikä valmista rekipeittoa saisi ostettua edes tuhannella eurolla. Loppusuoralle ehtineet käsityöt ovat siis jo syntyessään arvokkaita perintökalleuksia.
– Toiveena on, että mies ja vävyt rakentavat aitan kaattuvan ympärille, Anneli Lattu paljastaa.
PEKKA HÖLKKI
Kuvateksti
Ritva Laurikainen, Anneli Lattu ja Mirja Huttunen ovat edenneet kaattuvanteossa jo kankaan ja vuorin liittämiseen asti. Valmista jälkeä saadaan ihastella kansalaisopiston kevätnäyttelyssä.