ANNE KOKKONEN
Suomenniemi. Kirjailijan ja tarinan suhde on mielenkiintoinen. Vangitseeko kirjailija havaitsemansa aiheet omaan käyttöönsä, vai hakeutuvatko erikoiset jutut tieten tahtoen kirjailijan läheisyyteen?
Kaiho Niemisen ympärillä ilma ainakin on tarinoista sakeana. Kesämökin seinälle ripustetusta vanhasta valokuvasta katsoo mustalais-Hermanni, Savitaipaleen kunnan viimeinen piiskuri, ympäröivissä Lyytikkälän sukutalon metsissä suhisevat Suomenniemen vanhat kertomukset ja jutustelu polveilee menneisyyteen, tulevaisuuteen sekä vasta ilmestyneen romaanin faktaan ja fiktioon.
– Olisi luonnotonta ruveta keksimään kirjan aihetta. Sellainen vain tulee ja alkaa kasvaa, Nieminen toteaa.
Tällä kertaa siemeninä olivat ainakin savitaipalelainen keihäänheiton olympiavoittaja Jonni Myyrä sekä kovia kokenut entinen upseeri, joka joutui rakentamaan elämänsä uudelleen sodan kokemusten ja vankilatuomion jälkeen. Niiden pohjalta syntyi Perilliset, Niemisen 14. teos.
NIEMINEN kertoo pohtineensa kauan Jonni Myyrän tapaisen hahmon merkitystä paikkakunnalle ja sen ihmisille. Mitä seuraisikaan, jos sama tapahtuisi uudelleen?
Niin syntyi Lauri Sorri, sulkeutunut sekatyömies ja tinkimätön urheilija. Sorrin päämäärä on selkeä: hän voittaisi miesten keihäänheiton olympiakultaa Helsingissä 1940.
– Sitten historian pyörä kääntyy ja nuoren miehen elämä suistuu radaltaan. Tein Sorrista nimenomaan urheilijan, koska he ovat ihmisiä, jotka tähtäävät tiiviisti johonkin ja elävät aina eräänlaisessa toiveiden tynnyrissä.
Toisena juonteena kirjassa on Sorria valmentavan kansakoulunopettaja Toivo Vainikan elämänkaari. Vainikka halusi aluksi hyötyä kaverin maineesta, mutta ihmisenä kasvaminen alkaa, kun isänmaallista intoa uhkunut upseeri joutuu jatkosodan loppuvaiheessa syyttömänä vankilaan.
– Päähenkilöiden mukana kulkee myös Fabergén rasia, jonka arvo vaihtelee rajusti eri aikoina. Entä voiko ihmisen arvoa mitata millään, kun tilanteet ja arvostukset vaihtelevat?
Vainikka oppii elämään myös sodanjälkeisessä maailmassa, vaikka maine ja uralla etenemisen mahdollisuudet ovat menneet. 60-luvun lopulta alkaen on perillisten, Ossi-pojan ja hänen kaverinsa Jukka Kaitueen, vuoro lyödä päätään seinään.
– Vanha Toivo on eniten tasapainossa oman elämänsä kanssa. Ihmisenä olemisen problematiikka jatkuu, vaikka joku voi kasvaa yksilönä. Yleensä ei oppi mene perille.
ETELÄKARJALAINEN lukee Perillisiä erityisellä uteliaisuudella, sillä tuttuja ja tutunkuuloisia ja nimiä vilahtelee melkein joka sivulla. Tapahtumien näyttämöinä ovat Lemit, Suomenniemet, Tirilät ja Vapaudenaukiot. Linja-autoasemien kulmilla ja pysäkeillä törmätään Kunttuihin, Laareihin, Jurvasiin ja Hatisiin.
– Yhtään kertaa kirjassa ei lue, että Savitaipale, vain StU mainitaan. Välijoki etääntyi kirjassa Yläjoeksi, sellainen pieni henkireikä täytyi jättää.
Ja jottei asia jäisi kenellekään epäselväksi, kysymys on kaunokirjallisuudesta eikä kotiseutuhistoriasta. Ainoa omalla nimellään esiintyvä henkilö on piiritason keihäänheittäjä Lapaton Topi, kirjailijan appiukko.
KAIHO Nieminen tunnustaa elävänsä juuri nyt aika hölmöä vaihetta kirjailijan ammatissa. Markkinointikampanjat vievät miestä sinne ja tänne ja sekoittavat tehokkaasti normaalin päivä- ja viikkorytmin.
– Meikäläiselle laiskalle miehelle on hermostuttavaa kuleskella ja istuskella milloin missäkin. Kyllä ne on eri miehet, jotka tekevät ja kauppaavat, mutta tämän jaksaa, kun tietää kaiken olevan hetkellistä.
Juuri nyt Nieminen uittaisi mieluiten muikunverkkoja Kuolimossa. Alitajunta saa tehdä työtään, kun kirjailija käpsehtii päivittäisissä askareissaan.
– Jotain siellä koneella on taas alullaan, kirjoittamaan voi istua heti kun siltä tuntuu!
ANNE KOKKONEN
Kuvateksti
Kaiho Niemisen uusin kirja kertoo Tellervo-vaimon kotiseudusta.