Pasi Lampela: Viattomuuden loppu. Ohjaus Pasi Lampela (vierailija). Lavastus: Tarja Jaatinen. Puvut: Maaret Nikkinen (vierailija). Valosuunnittelu: Timo Hämäläinen. Äänisuunnittelu: Jean-Paul Silvan.
Rooleissa: Reijo Kanerva, Marjatta Linna, Antti Majanlahti, Anne Niilola, Heikki Pirhonen.
Ensi-ilta Lappeenrannan kaupunginteatterissa 3.2.2007.
Pasi Lampelan vuonna 2003 kirjoittama näytelmä Viattomuuden loppu on kertomus kiiltäväkuorisesta perheestä, joka lasketaan karheaksi tekevän mankelin läpi.
Taloudellisesti hyvin toimeen tulevan perheen sisäinen kupla alkaa pahasti säröillä kun perheen isä, suuren valtionyhtiön toimitusjohtaja joutuu julkiseen piinapenkkiin työntekijöiden syytettyä häntä seksuaalisesta ahdistelusta
Perhe kokoontuu yhteen ja vuosien aikana patoutuneet aiheet ja traumat purkautuvat ilmoille. Jotkut vaihtavat valkoiset vaatteensa kirkkaan punaisiksi ja yrittävät tervehtyä instituution nimeltä perhe aiheuttamista sairauksista. Mutta ennen kuin sairauden myöntää, ei tervehtyminen voi alkaa – näytelmä väittää roolihenkilöidensä suulla.
Lampela on siis saattanut samaan keitokseen niin yksityisen kuin julkisen. Perhe ei oireile pelkästään jäsentensä yhdistelmänä vaan yhteiskunta leikkautuu siihen postmoderneine ongelmineen. Samalla perhe saa hyvän syyn käydä läpi vuosikausia muhineita paiseitaan.
Meidän ei pidä kadehtiman perheitä, joilla on tyylikäs, vaaleavoittoinen, skandinaavisen yksinkertainen mutta järjettömän kallis sisustus, sillä sellaisessa perheessä voidaan ennen pitkää todella pahasti. Raha ei ole tuonut onnea vaan totaalista vieraantuneisuutta, jota yritetään häivyttää uppoutumalla entistä enemmän rahan ansaitsemiseen tai turruttamalla aistit kalliilla etanolilla.
Näytelmässä on kaikki palaset, joita perhedraama tarvitsee tai joita sellaisessa on ainakin totuttu näkemään. Lappeenrannan kaupunginteatterin näyttelijät ovat virittyneessä tilassa ja vetävät niin puheen kuin fysiikankin komeasti.
Varsinkin näytelmän keskushenkilöt, isä ja tämän jalanjälkiä bisnekseen seurannut tytär – Reijo Kanerva ja Anne Niilola – saavat keskinäisen vihasuhteensa kemian käsin kosketeltavaksi.
Antti Majanlahti on viimeiseksi jäävässä roolissaan (jollei mukaan lasketa kevään vierailunäytöstä B.Virtasena) kuin raivo härkä vailla sanoja, ja Heikki Pirhonen jatkaa kauniisti tähän maailmaan kuuluvien rooliensa sarjaa. Marjatta Linna näyttelee kaikenlaisilla henkisillä rajoilla liikkuvaa hienostorouvaa kuin olisi ikänsä silkkisissä design-mekoissa korkeissa huoneissa kulkenut.
Mutta en pääse irti ajatuksesta, että näytelmässä on kuin tefloninen pinta, johon on vaikea tarttua. Se on tyylipuhdas, lähes skandinaavisen tyylikäs suoritus mutta sellaisena yliyritetty. Kaikki on niin perhedraamallisen arvattavaa ettei katsojalle oikeastaan jää paikkoja päästä kiinni tekstiin tai tunnelmaan.
Se Lampelan tekstissä on nerokasta, että hän antaa sekä seksuaalisesta ahdistelusta syytetyn että hänen syyttäjänsä, tässä tapauksessa oman tyttären, puhua houkuttelevasti niin että tuomion langettaminen jää katsojalle.
Huijataanko meidät seuraamaan epäolennaisia asioita vai onko vallanpitäjien kaikenlainen, myös seksuaalinen kähmintä tuotava esiin? Toisaalta miksi nämä kysymykset pitäisi asettaa vastakkain: Eikö demokratian vaatimaa läpinäkyvyyttä ole myös se, että sen toteuttajat käyttäytyvät demokraattisesti, ihmisarvoisesti?
Tarvetta puhua ja asiaa Lampelalla on kovasti. On alkoholiongelmaa, lapsuusajan isätraumoja, pakotettua lahjakkuutta, työssään eksyneitä ja elämässään turhautuneita plus kaikki yhteiskunnallisuus julkisuuden kritiikkeineen.
Välillä jään kuuntelemaan epäuskoisena näytelmän henkilöiden puheita: jos he kerta osaavat ajatella ja analysoida näin hyvin, miten ihmeessä he ovat päästäneet itsensä ja perheensä moiseen jamaan. Toisinaan he puhuvatkin liian viisaasti: Lampela on työntänyt omat yhteiskunnalliset teesinsä näyttelijöiden suuhun ja päälleliimauksen jäljet näkyvät.
Viattomuuden loppu on perhedraamaa puhtaimmillaan – eli siis likaisimmillaan. Sen tahroittava vaikutus jää ikävä kyllä varsin pintapuoliseksi.
ARI NAKARI
Kuvateksti
Reijo Kanerva isänä ja Anne Niilola tyttärenä ovat eri mieltä isään kohdistuneista seksuaalista häirintää koskevista väitteistä Pasi Lampelan näytelmässä Viattomuuden loppu.