LIISA KUKKOLA
Vesa-Ville Saariseen on tarttunut samanlaista mukavaa määrittelemättömyyttä kuin on siinä taidelajissa, josta Saarinen on tullut tunnetuksi eli videotaiteessa.
Saarinen ei tosin halua tulla puhutuksi vain videotaiteilijana, koska video on vain yksi tapa tehdä kaikkea sitä mitä hän tekee. Vähän enemmän Saarisesta kertoo se mitä hän merkitsi siihen ainoaan henkilökohtaiseen apuraha-anomukseen, jonka hän on jättänyt.
Valtakunnalliselle kuvataiteen näyttöapurahalautakunnalle hän määritteli itsensä kuvataiteilijaksi. Saarinen oli yksi 7 000 euron apurahan saaneista 120 taiteilijasta tänä vuonna. Kaikkiaan hakijoita oli 787.
Elävän kuvan kuvaamisesta se kaikki kuitenkin alkoi. Kari Pirilän porukassa Vesa-Ville Saarinen kuvasi kameralla uutis- ja ajankohtaisaineistoa televisiolle.
– Se maailma tuli tutuksi. En kuitenkaan ikinä edes harkinnut hankkia omaa kalustoa. Identiteetti on ollut enemmän taiteilijan kuin yrittäjän. Viimeisin kaupallinen taitaa olla opetusmateriaalia, jossa kuvasin Sairasen Petterin kanssa näytelmän valmistumisen vaiheita teatterilla, Vesa-Ville Saarinen sanoo.
1970-luvun loppupuolella Vesa-Ville Saarinen tutustui Jussi Valtakariin kun tämä opetti Taideyhdistyksen piirustus- ja maalausryhmiä. Yhdessä he ovat värkkäilleet milloin mitäkin 80-luvun alkupuolelta.
– Yhteistyömme on jatkunut, vaikka Jussi asuukin nykyisin Taivalkoskella. Mäntässä oli vuonna 2005 esillä Karjalan Lauluveikoista tekemämme video, sama teos oli esillä Oulun aluenäyttelyssä viime syksynä, Vesa-Ville Saarinen kertoo.
1980-luvun lopulla Vesa-Ville Saarista kysyttiin myös opettamaan videoa Imatran kuvataidekoululle
– Ajattelin etten mene, koska opettaminen tuntui minusta tylsältä puuhalta. Menin kuitenkin eikä se tylsää ollutkaan. Olen viihtynyt hyvin siinä puuhassa, itse asiassa olen yksi kauimmin Imatralla opettaneista.
Imatran lisäksi Vesa-Ville Saarinen opettaa myös Lahden ammattikorkeakoulussa.
– Kuvataiteilijan yksi ikuisista ongelmista on toimeentulo. Olemalla virkamies ongelma osittain poistuu, mutta sitten joutuu miettimään, mistä ottaa ajan oman tekemiseen.
– Opettaminen on hyvin analyyttista puuhaa, siinä maailma on puhtaan lineaarinen ja ajatuksen pitää kulkea alusta loppuun takeltelematta. Taiteen tekemisessä mielessä on samanaikaisesti koko maailma, eikä siinä kannata hätäillä. Sivistys ja taloudellinen tehokkuus eivät oikein kulje käsi kädessä, Vesa-Ville Saarinen sanoo.
Vesa-Ville Saarisen omien töiden aiheet jatkavat samalla määrittelemättömyyden linjalla.
– Ei niissä mitään punaista lankaa ole. Mitä mieleen juolahtaa.
Sanomaa töillä on sen verran, että ne ovat kaikki jollakin tavalla vinksallaan ja vastavirtaan asettuneita näkökulmia ympäröivään maailmaan.
– Ei taiteen tekeminen pelkkää käsillä tekemistä ole. Jos olisi, sittenhän voisin tehdä vaikka pannunalusia. Kyllä siihen liittyy halua näyttää asioita totutusta poikkeavalla tavalla.
Se että töiden loppusijoituspaikka on taideinstituutio ei anna teoksille niiden sisältöä.
– Töistä voi olla mitä mieltä tahansa.
Saarinen teki yhdessä Sirpa Hynnisen ja Jouko Lempisen kanssa viime kesänä Senaatintorille Etelä-Karjalan maakuntajuhlille teoksen Ketju, jossa koivuketjua riitti yli Tuomiokirkon rappusten.
– Kesäkuun alussa Senaatintorilla oli paljon turisteja. Oli mielenkiintoista keskustella heidän kanssaan teoksesta, varsinkin kun kukaan ei ollut huolissaan, mihin kaikkeen verovaroja käytetään, Saarinen sanoo.
– Ihmiset kysyivät, mitä se esittää, mihin vastasin etten tiedä – kerro sinä mitä näet. Kaikki näkivät teoksessa asioita omasta kontekstistaan käsin: yksi uskonnollista sanomaa, toinen taas vähän aikaa mietittyään totesi että hullujen ketju.
Ryhmässä tekeminen on Saariselle mieluinen tapa saada aikaan.
– Erilaiset mielipiteet kääntävät, kehittävät ja vääntävät ideaa moniin suuntiin. Dialogi tekee aina hyvää.
Vai olisiko kaikki sittenkin lähtenyt liikkeelle siitä, kun Vesa-Ville istui Jyväskylässä, Kotkassa ja Lappeenrannassa teatterin katsomossa koulun jälkeen. Poika vietti aikaansa vanhempien työpaikalla.
– Lappeenrannassa ehdin jo vähän töihinkin teatterin valopuolelle Kari Paukkusen kaudella, se oli hienoa aikaa.
– Videon määrittelemättömyys viehättää; voi oikeastaan tehdä mitä vaan. Mutta ei video itsessään ole arvo, se on väline ja se voi vaikka vain valaista tilaa, kuten Hynnisen ja minun näyttelyssäni galleria Sculptorissa tämän vuoden alussa.
– En tiedä, mistä se halu kumpuaa – taustoistani vai ihmisen geeneistä, mutta kaikkein mieluiten teen kuitenkin kolmiulotteisia töitä johonkin tilaan. Video on aina vain kaksiulotteinen; kuva on joko pysty tai vaaka. No, onhan siinä tietysti suhde aikaan eli rytmi.