LIISA KUKKOLA
SARI PULLINEN
Viime kesänä Retretissä ja tänä kesänä Lappeenrannassa. Ei auta, asemansa vakiinnuttaneen kuvanveistäjä Pekka Jylhän Valon pesä -näyttelyssä Etelä-Karjalan taidemuseossa on kovin vähän väkeä.
Kaikkein hiljaisimpana päivänä teoksia kävi katsomassa vain 23 ihmistä. Se oli toukokuun lopussa. Parhaan päivän saldo on ollut 138 ihmistä. Nyt on heinäkuun kiireisin loma-aika, ja turistin pitäisi olla liikkeellä. Vaan ei ole.
Ilmastoitu viileys hyväilee käsivarsia ja Jylhän teokset mieltä. Paikallinen kuvataiteilija Unto Ahjotuli on tullut katsomaan töitä vieraansa kanssa.
Ne meidän lisäksemme ainoat muut vieraat eivät ole lappeenrantalaisia, toimittaja jostain aikakauslehdestä on tullut Lappeenrantaan perheensä kanssa.
Kadun toisella puolella kahvila Majurskassa käy kuhina. Puodeissa hypistellään tavaroita ja Majurskassa ruokitaan ruumista kakuilla. Porilaiset Petri ja Anneli Jalonen istuvat verannalla lappeenrantalaisen harrastajaamaalari Liisa Hyrkkäsen akvarellien alla.
– Jonkin verran tulee aina katseltua kuvia seinillä. Ne elävöittävät paikkaa ja kertovat siitä, Anneli Jalonen toteaa.
– Enemmän minä kyllä katselen kahvilassa olevia tauluja ja esineitä. Ne tuovat niin hyvin mieleen Laila Hirvisaaren kirjat, jotka ovat minut tähän kaupunkiin ensimmäisen kerran tuoneet. Ja näkymä valleilta on parempi kuin mikään taulu.
Anneli Jalonen yhdistää näkemänsä lukemaansa ja kokee ahaa-elämyksiä. Kangaskaupan on täytynyt olla tuossa kohtaa Ainonkatua, tuolla on se varasto…
– Olen varmaankin edellisessä elämässä ollut karjalainen, rakastan kaikkea karjalaisuutta ja tätä murretta. Sie ja mie ovat ihania.
Majurskan valkoisella verannalla on menneen maailman romanttinen tunnelma. Hyrkkäsen vesivärityöt sopivat lautaseiniin ja pitsiverhoihin erinomaisesti. Tauluissa kukkivat kukat herkin värein.
– Ystävät kannustivat pitämään taidenäyttelyä täällä. Kun ajatusta vähän aikaa hauduttelin, kävin kerran ohimennessäni kysäisemässä, olisiko tauluilleni tilaa, ja tilaa olikin, Hyrkkänen muistelee.
Oman taidenäyttelyn myötä itsekritiikki on kasvanut. Uusi näyttely ei olekaan itsestäänselvyys.
Kristiinantorin työtuvilla on vain yksi ovi auki, eikä sisällä ole ristin sielua. Pieni huone, jonka seinille on ripustettu Lappeenrannan kaupunkikuvia ja Liisa Laarin töitä, on pimeänä.
Ovissa on lappuja, joissa on puhelinnumeroita. Niihin turisti voi soittaa. Jos olisi oikein törkeä, nappaisi eteisestä matkaansa yhden pajan pitäjän, Ritva Grunbergin, keraamisen kannun. Eikä kukaan huomaisi mitään.
Tunteeko kukaan ihmistä, joka joskus olisi oikeasti soittanut lapusta löytyvään numeroon ja jäänyt odottamaan että joku tulisi paikalle? Siitähän syntyisi hirveä paine palkita paikallesaapuja esimerkiksi ostotoimenpiteellä.
Urheilutalon aulassa on Mirja Riikosen töitä. Avajaisissa saatu ruusu on proosallisesti puolentoista litran vissypullossa, johon nojaa onnittelukortti.
Vieraskirjaan on jokaisen päivän kohdalle ilmestynyt kymmenkunta nimeä. Kävijöitä Ruotsista, Laihialta, Vantaalta. Kaikki eivät laita nimeään kirjaan – ja vielä harvemmat palautetta ja kommentteja taiteilijalle. Riikonen on iloinen katsojien kommenteista.
– Elämähän on jatkuvaa opintomatkaa. Välillä saa turpiinsa, sitten asiat taas loksahtavat kohdalleen. Kommenteista voi oppia uutta.
Riikonen pitää urheilutaloa taidenäyttelyiden ydinpaikkana, sillä siellä kulkee paljon ihmisiä, joinakin päivinä satoja.
Tiistaina he loistavat poissaolollaan.
– Jotkut pitävät taloa ynseänä, mutta eihän siellä seiniä katsotakaan, Riikonen tuumaa.
Ikkunat häiritsevät katsomiskokemusta, sillä valo paistaa silmiin niin, että pitää kädellä varjostaa.
Suvorov-näyttelyä tuotiin Pietarista Etelä-Karjalan museoon jonkinmoisella kohulla. On plakaattia kaupungin sisääntuloteiden yläpuolella ja jos jonkinmoista oheistoimintaa: draamakierrosta, risteilyä, luentosarjaa.
Perin kiinnostunut historiasta ja tästä miehestä täytyy olla, jos alkaa kesäkuumalla tavata seinällä olevaa tietoa.
Näyttelyssä on sentään kourallinen ihmisiä, he ovat kaikki turisteja – puhuvat venäjää. Oppaan paidassa lukee Titteleitä en kaipaa minä, vaan yleisö.
Museon Kolme karjalaista kaupunkia -perusnäyttelyssä kiinnostuksen herättävät Liisa Robertsin Mikä aika on Viipurissa -sarjan valokuvat tavallisista viipurilaisista, kuten Ulitsa Vyborgskaja 1 A as 1:ssä asuvasta Ulitsa Osipovista. Uinailee autuaana äitinsä sylissä.
Galleria Kaakaopapuun saapuu lisäksemme kaksi nuorta. Turisteja, koska löytyvät myöhemmin lounaalta Linnoituksen Krouvin terassilta.
Epäusko iskee. Käykö kuvataidenäyttelyissä ketään, ja mistä ylipäätänsä on syntynyt käsitys siitä, että suomalainen kävisi taidenäyttelyissä kesällä – tai koskaan?
Aterioidessa mieleen nousee toinenkin kysymys. Kun jossain syvällä Euroopassa matkatessaan menisi Linnoituksen Krouvin kaltaiseen ravintolaan, parahtaisi äkkiä pienoisesta kateudesta: miksei meillä Suomessa ole tällaisia ravintoloita?
Imatralaisen Tuomas Korkelon teokset Krouvin seinällä ovat kierroksen toiseksi kiinnostavimmat, mutta Pekka Jylhä johtaa silti 6-0. Kristallista tehty ketju on puhdasta kauneutta, lyijynharmaa keinutuoli silkkaa surua.
Korkelon teokset eivät vaadi katsomista taidenäyttelyasenteella, ne ovat paikoillaan ja tulevat huomatuiksi pikkuhiljaa, vieraan omassa tahdissa.
Monta taidenäyttelyä putkeen alkaa pakostakin puuduttaa. Kierrosta voi kuitenkin vielä jatkaa mukulakivikatua alas Satamatielle saakka.
Maria Nuutinen on ripustanut Galleria Rantapajaan nappinäyttelynsä Olipa kerran. Nuutinen harjoittaa vaihtokauppaa.
– Joku ihana ihminen oli juuri tuonut minulle kokonaisen kirjekuorellisen vanhoja valokuvia ja vienyt yhden napeistani, hän iloitsee.
Kuvateksti
Pekka Jylhän veistokset eivät saa kansaa liikkeelle samaan tapaan kuin Repin-näyttely viime kesänä – ei kukaan niin kai odottanutkaan. Eniten ihmisiä Linnoituksessa löytyy Majurskasta: Anneli ja Petri Jalonen tulivat Porista Lappeenrantaan.
Kuva: MARLEENA LIIKKANEN