LIISA KUKKOLA
SARI PULLINEN
TEATTERI
Rauhan ruhtinas. Käsikirjoitus: Teemu Kaskinen. Ohjaus: Antti Majanlahti (vierailija). Skenografia: Tarja Jaatinen. Valot: Timo Hämäläinen. Äänet: Jean-Paul Silvan, Antti Majanlahti.
Rooleissa: Samuli Punkka, Liisa Vuori, Jarno Kolehmainen, Seppo Kaisanlahti, Anne Niilola, Sanna Kemppainen.
Kantaesitys Lappeenrannan kaupunginteatterin Jukola-salissa 20.9. 2007.
No, mitä pidit Rauhan ruhtinaasta?
– Aloitan loppukohtauksesta, joka oli tuore ja hieno. Muuten tarinasta jäi tasapaksu olo, vaikka näyttelijät hoitivatkin työnsä hyvin ja esitys eli lavalla. Hienoja hetkiä oli muutamia, ja yksi ilonlähde oli Jarno Kolehmaisen nautittava roolityö Henrinä. Samuli Punkka veti Jussi Kasurisensa samalla kestoaggressiolla alusta melkein loppuun. Vivahteita löytyi vasta loppupuolen takaumassa ja juuri ennen lähtöä. (Sari Pullinen)
– Kun näytelmän sanotaan olevan komedia eteläkarjalaisista tässä ajassa, sitä lähtee teatteriin suurin odotuksin. Liekö syy odotuksissa vai näytelmässä, mutta en tullut liikautetuksi oikeastaan vasta kuin tuossa mainiossa loppukohtauksessa. (Liisa Kukkola)
– Näytelmässä on liian paljon erilaisia langanpätkiä. Vaikka en joka paikkaan kauniita rusetteja kaipaakaan, jäin tässä miettimään monia juttuja. En esimerkiksi saanut ollenkaan kiinni, miksi loistavasti näytelleen Liisa Vuoren roolihahmo Aino lihoi tai miksi Jussi oli lähes insestisen mustasukkainen sisarestaan tai kaikkia niitä puolalaisen kansannousun tarinoita ja lentokoneallegorioita. Liekö nuoren miehen tautia, että pitää sanoa niin monesta asiasta jotakin ja mieluusti vielä viisasta? Ainahan sitä voi perustella, että asioiden selittämättä jättäminen on harkittu keino, mutta vähän hutera olo siitä jäi. (LK)
MITEN PAIKALLISUUS toimi mielestäsi näytelmässä?
– Luvan kanssa lainaan viisasta kollegaa, joka sanoi, että läheisyys tekee myös näytelmän. Tottahan se on, että kun puheessa vilahtelee tuttuja asioita, joihin ihmisillä on suora kontakti, teksti saa lihaa, verta ja suolenpätkiä ympärilleen. (LK)
– Välillä olin eksyksissä paikallisuuden toteamisen kanssa. En saanut selvää, missä tyylilajissa milloinkin puhuttiin. Kai se sitten on todellisuudessa tässä(kin) maakunnassa niin, ettei kukaan tiedä, mitä kuntaliitokset ja terveyspiirit tekevät maakunnalle ja sen identiteetille – jos sellaisia ylipäätänsä on olemassa. Minähän olen pohjoiskymenlaaksolainen, joka on maakuntaidentiteettinä mielestäni paljon eteläkarjalaisuutta huterampi olotila. (LK)
– On virkistävää päästä katsomaan esitystä, jonka tapahtumapaikkana on tuttu, oma ympäristö. Siitäkö vai mistä lienee johtunut, että joissakin kohdin tuli melkein vaivautunut olo siitä, että toistettiin Korvenkylää ja Kuutostietä. Ikään kuin olisi ajateltu, että tämä näytelmä kun viedään Inariin, varmasti oppivat tietämään, miten suuri postinsaaja Rauhan mielisairaala oli. Hyvä näytelmä toimii huolimatta paikasta, missä se tapahtuu. (SP)
– Kun äidin roolin antaumuksella vetänyt Anne Niilola piti karjalanpiirakkamonologinsa, ihmettelin, että parodiaako tämä onkin. Mutta ei, ollakseen parodiaa kohtaus olisi pitänyt vetää överiksi, eikä niin tapahtunut. Ja miksi ihmeessä Niilola ei puhu murretta oikein? Kaksoiskonsonantit paikoilleen! Korvenkylässä ei 55-vuotias sano, että tulee ja menee, vaan tulloo ja männöö. (SP)
MISTÄ NÄYTELMÄSSÄ mielestäsi on kysymys?
– Nuori mies palaa uhoa uhkuen kotiin odottaen, että kaikki on siellä pysynyt ennallaan häntä varten, sellaisena kuin lapsuudessa. Mutta elämäpä vain menee eteenpäin, kaikki lahoaa ja muuttuu. Näytelmän teema on hieno: kotiin ei voi palata, sillä koti ei ole sama etkä sinä ole sama. (SP)
– Ehkä viesti jäi epämääräiseksi, koska minun oli vaikea ymmärtää 28-vuotiaan ajelehtijanuorukaisen ajatuksenjuoksua ja raivoa. (SP)
– Yleensähän nuorten miesten kuutostiet ovat kuumia, ja he lähtevät maailmalle etsimään itseään. Teatterihistoria on täynnä näitä retkiä. Tässä on käännetty kaikki toisinpäin: poika palaa maailmalta kotinurkkiin etsimään itseään. Mutta muuttaako tämä loppujen lopuksi mitään? (LK)
– Poika yrittää, vaikkei ihan oikeasti kuitenkaan, pelastaa kotitalon lahoamisen, mutta äiti alistuu sille, että kaikkihan myö tässä joskus lahotaan. Ja että mitä se pyristeleminen auttaa, väsyttää vaan. Viisas nainen. (LK)
NÄYTELMÄSSÄ SOI Stam1nan, Mokoman ja Kotiteollisuuden musiikki. Onko kysymyksessä vain nuorten houkuttelu teatteriin?
– Odotin, että musiikki olisi ollut suuremmassa roolissa kuin sitten olikaan. Lopussa uusi Etelä-Karjalan metallinmakuinen imago nousi hienosti siivilleen. Juuri näin perinteitä pidetään yllä. Ja upeaa olisi, jos vaikka musiikin avulla nuoriso täyttäisi Jukola-salin. (SP)
– Mikään rokkikonserttihan Rauhan ruhtinas ei tosiaankaan ole. Musiikki luo mielialoja ja lopussa sitten tiivistää sen sanoman. Tai en minä tiedä – edes sitä, olenko edes vastannut tuohon ensimmäiseen kysymykseen. Ainoastaan kierrellyt ja kaarrellut näytelmän ympärillä yrittäen kovasti sanoa jotain älykästä. (LK)
ARI NAKARI
Kuvateksti
Rauhan ruhtinaassa eletään entisen korvenkyläläisen ydinperheen uutta uusperhearkea kotiin takaisin muuttaneen aikamiespojan Jussin komennossa. Helppoa se ei ole. Äitinä Anne Niilola, Aino-siskona Liisa Vuori, Jussina Samuli Punkka ja vävykokelas Henrinä Jarno Kolehmainen.