ANNE KOKKONEN
SAVITAIPALE. Huhtiniemen mysteeristä ei vielä ole kerrottu kaikkea. Näin arvioi savitaipalelainen Tauno Okko, jolla itselläänkin on omakohtaisia havaintoja sotakesältä 1944.
17-vuotias varusmies suoritti asepalvelustaan Lappeenrannassa kesäkuussa 1944, ja sai kolmen muun nuorukaisen kanssa tehtäväkseen kolmannen luokan nostomiesten kouluttamisen. Joutoaikaakin jäi, joten nuoret miehet viettivät valoisia iltoja mielellään ulkosalla.
– Yhtenä iltana työnsimme kuulaa kersantti Hugo Olkkosen kanssa kasarmin pihalla, kun kuorma-auto ajoi paikalle. Kopissa istui kaksi miestä ja avolavan harvojen laitojen läpi näimme, että kyydissä oli toistakymmentä miestä, Okko muistelee.
Kello oli ainakin yhdeksän illalla ja lavalla istuneiden miesten vaatetus ihmetytti nuorukaisia.
Kyyditettävät olivat avopäin, eikä heillä ollut villapuserojen päällä asetakkeja.
– Yksi mies huusi meille, että hei sit pojat, nyt meitä viedään! Se tuli sellaisella äänensävyllä, että siinä oli alistumisen meininki, ja se jäi minulle takaraivoon loppuelämäksi.
Auto ajoi päävartiosta Chymoksen portin läpi ja kääntyi Huhtiniemeen päin. Mitä sen jälkeen tapahtui, on arvailujen varassa.
– Olkkosen kanssa ihmeteltiin, mihin miehiä vietiin siihen aikaan ja sellaisissa varusteissa. Ei kersanttikaan tuntunut tietävän.
Kannaksen suurhyökkäys oli silloin jo alkanut, mutta vasta kun neuvostoliittolaista sotapropagandaa suoltaneen Tiltun jutut kantautuivat Okon korviin Viipurin romahtamisen jälkeen, synkeimmät mahdollisuudet tulivat mieleen. Tiltu varoitteli suomalaisia sotilaita menemästä Lappeenrantaan, jossa heidät tapettaisiin.
Okon oma elämä oli vähällä päättyä Raipon aseman pommitukseen, jotka hän näki lähellä odottaneesta junasta. Tie vei miehen kuitenkin kotiin Välijoelle, jossa hän teki neljän vuosikymmenen mittaisen uran taksinkuljettajana.
– Lappeenrannan kaupungin torivalvoja Keijo Koistinenkin tuli tutuksi, ja hänen kanssaan puhuin näistä asioista. 1980-luvun puolivälissä Koistinen otti tarinani kasetille ja olin kuulemma neljäs mies, joka kertoi hänelle suunnilleen samat jutut.
Kasettien avulla haluttiin varmistaa muistitiedon säilyminen jälkipolville, ja ne piti lähettää Suomen armeijan päämajaan sota-arkistossa säilytettäväksi.
Lappeenrannan rautatieasemalta postitettu lähetys kuitenkin hävisi matkalla päätepisteeseen.
80-vuotias Okko haluaa nyt kertoa omat muistonsa julkisesti, sillä aikaa ei välttämättä ole paljon jäljellä. Lopullisena kimmokkeena oli tutun, huomattavasti nuoremman miehen äskettäin sattunut äkillinen kuolema.
– On turhaa puhetta, etteikö Lappeenrannassa olisi tapettu omia sotilaita. Ei se mies olisi muuten huutanut niin. Tutkijat eivät vain ole tähän mennessä löytäneet oikeita paikkoja. Ihan valalla vannon, että kertomani juttu on tosi!
ANNE KOKKONEN
Kuvateksti
Kuorma-auton lavalla kuljetetun miehen sydäntä särkevä huuto on vaivannut savitaipalelaista Tauno Okkoa kesästä 1944 alkaen.