LIISA KUKKOLA
Voimallinen se on. Ja kouraiseva. Tosin menee jonkin aikaa ennen kuin arkinen, tympeydessään harhaileva mieli taipuu Woyzeckin taikapiiriin ja maailmaan, joka ei tuhria kysele. Sylkäisee vaan eteen harhat, piinan, mustasukkaisuuden ja alistumisen väkivallalle.
Niin, ja aggressiivinen se on myös. Ihan puhtaan fyysisestikin mutta ennen kaikkea väitteissään ja muodossaan. Kristian Smeds on muovaillut Büchnerinsä sellaiseen asentoon, että klassikon päällä mahdollisesti uinaillut pöly on vaihtunut sahanpuruun, joka syntyy kun ilmaa ja ajatuksia leikataan moottorisahalla.
Jari Juutinen varoitteli etukäteen, ettei tätä Woyzeckia kannata yrittää älyllistää, koska siitä ei saa kuin päänsä sekaisin.
Eeppiseen tottuneen, tarinoita pisteestä A pisteeseen B lukevan mielen on vaikea totella pyyntöä, ja aikansa se niskoitteleekin. Olisi niin helppoa vain ajatella loogisesti ja etsiä tarinan vikoja ja puutteita – heittäytyminen, uskominen ja epäileminen sekä tunteminen ovat niin paljon vaikeampia tiloja.
Jani Polan säveltämä musiikki tulee apuun. Aluksi tosin tuntuu, ettei sen enempää sävellysten kuin sanoitustenkaan monomanialla saada aikaiseksi kuin ärtymystä, mutta jossain kohtaa musiikki rakentaa tukevan sillan, jota pitkin on hyvä astella. Se mikä tuntuu aluksi värinänä iholla, ryömii sisään ja alkaa vaikuttaa. Sitä pitää malttaa vain odottaa.
Joidenkin mielestä musiikki soi liian lujaa, ja väliajalla kuuluu valitusta, ettei tullut korvatulppia mukaan. Ne kannattaa ottaa matkaan, jos on allerginen suurille desibelilukemille. Mutta yhtään hiljempaa ei Woyzeckin musiikkia yksinkertaisesti voi soittaa. Miltä kuulostaisi, jos suuri karhu piipittäisi kuin vähäinen hamsteri?
Woyzeck on fragmentteja tavallisen miehen ja sotilaan elämästä.
Miestä piinaa köyhyys, häntä asettelee paikoilleen armeija ja pilkkoo medikalisaatio. Oma mieli heittelehtii sinne tänne eikä vähiten mustasukkaisuuden karuilla jättömailla. Vaimo on kaunis ja ihana, myös muiden mielestä, eikä se villiys olekaan enää niin viehättävää kuin silloin joskus.
Jarno Kolehmainen askeltaa Woyzeckin saappaissa niin että kolina kuuluu sielussa asti. Kun apuna on vielä kamera, joka heijastaa suurelle kankaalle hänen jokaisen ärjyvän huokosensakin, olen katsojana yhtä kauhuissani kuin vaimo Marie paetessaan väkivaltaiseksi paisunutta miestään.
Minullehan hän sen sanookin eikä kameramiehelle, minähän hänen elämäänsä tässä sivussa seuraan ja pidän itseäni niin paljon parempana. Enkä evääni liikauta, kun vaimo anoo apua. En vaikka, se siinä aivan vieressä sitä pyytää.
Juutinen lupaili Woyzeckin olevan myös hänen matkansa Lappeenrantaan, jossa häntä yllätti venäläisten suuri määrä.
Hieno oivallus on vaimo Marien käyttämä kieli. Woyzcek näkee vaimonsa kahtena, ja Lappeenrannassa toinen heistä puhuu venäjää ja toinen suomea. Venäläinen puoliso, mustasukkaisuus, kommunikaatio-ongelmat, väkivalta. Ketjussa on monta toinen toisiaan paikalle houkuttelevaa lenkkiä.
Muuten matka lappeenrantalaiseen tajuntaan on pintaa, nimien ja tuttujen paikkojen heittelyä, joka antaa aihetta nurkkakuntaiseen naureskeluun: mie tiiän, ketä tarkoitettiin, kun Matti-papista puhuttiin.
Katsomoa tuntui naurattavan myös silloin, kun Woy-zeck riehuu kirveen kanssa ja uhittelee suoraviivaisen väkivaltaisesti. Tai kun tohtori poraa pääkalloa auki.
Se vaikuttaa ei-naurajaan kiusallisesti, mutta toisaalta voi ajatella, että kysymyksessä on inhimillinen reaktio. Tilanteessa, jossa ei tiedä, miten reagoida, ihminen usein joko nauraa tai itkee. Ja nauramaanhan teatteriin on tultu.
Ken ei ole Woyzeckia tai muuta Smeds-kerrontaa nähnyt, saattaa olla äimällään.
Kun on kerran nähnyt, tietää mitä odottaa ja muistaa tai ainakin luulee, että kokonaisesta ajattelutavasta siinä on kysymys. Siksi on vaikea vastata ympärillä sinkoileviin kysymyksiin, oliko se raju, vakuuttava, mahtava tai hyvä. Neitsyys menee vain kerran, ja minulla se meni aikoinaan kajaanilaisten kanssa.
Samalla tavalla tämä meidän Woyzeck kuitenkin haluaa hämärtää rajaa katsomon ja lavan välillä haastaen ajattelemaan näytelmää myös sen jälkeen kun takki on haettu narikasta. Ja samalla tavalla se on tulkintaa ja näkemystä paikasta nimeltä elämä.
Teatteri on liian iso asia jätettäväksi vain teatteriin ja lavalle. Sen pitää väittää meille jotakin. Eikä kukaan voi väittää, etteikö Woyzeck väittäisi.
Georg Büchner-Kristian Smeds: Woyzeck. Suomennos: Eeva-Liisa Manner. Dramatisointi ja ohjaus: Jari Juutinen. Sävellykset ja kapellimestari: Jani Pola. Lavastus: Tapani Kokko (vier.). Puvut: Riitta Ukkonen. Valot: Timo Hämäläinen.
Rooleissa ja orkesterissa: Jarno Kolehmainen, Liisa Vuori, Sirja Sauros, Samuli Punkka, Heikki Pirhonen, Reijo Kanerva, Marjatta Linna, Seppo Kaisanlahti, Silu Seppälä (vier.), Jani Pola, Jani Kassinen.
Ensi-ilta Lappeenrannan kaupunginteatterissa 24.11.2007.
Kuvateksti
Piinattu mies ei lopulta enää kestä vaan siirtää piinansa väkivallalla vaimonsa päälle. Ymmärrettävää muttei koskaan hyväksyttävää. Woyzeckina loistaa Jarno Kolehmainen.
Kuva: Aki Loponen