ANNE KOTIHARJU
Lavastaja-puvustaja Tarja Jaatinen löyhäyttää paljetein koristetut kuviosametti-, brokadi- ja organzahelmat sekä pitsit ja sulat syrjään. Mitä sieltä paljastuukaan: luuranko. Epookkipuvun helmojenalainen maailma on vaikuttava. Kevyestä materiaalista rakennettu kehikko kannattelee 1700-luvun turnyyria. Kankaiden alle kätkeytyy myös täysimittainen korsetti.
– Jokaisen näytelmän puvustaminen on jännittävä seikkailu, johon lähtee posket punaisena. Mutta epookit ovat vaan niin ihania, vaikkakin työläitä, hymyilee Jaatinen.
Vuonna 2000 ensi-illan saaneessa Majatalon emäntä -näytelmässä sekä puvustus että lavastus tehtiin viimeisen päälle. Jaatisen ja Lappeenrannan kaupunginteatterin toisen puvustajan Riitta Ukkosen luomuksia on esillä kaupunginkirjaston näyttelyssä. Teatterinjohtaja Jari Juutinen sanoo näyttelyn olevan osa teatterin ovien avaamista ulkomaailmaan.
Majatalon emäntä-näytelmän Flaminian, Marja-Liisa Syväsen esittämän daamin puku vei työtunteja.
– Sormet verillä pliseerasivat organzaa ja taisi joku huokaista, että ei koskaan enää, muistelee Jaatinen.
MATERIAALEJA joutuu joskus hakemaan kauempaakin, esimerkiksi sulat hattufirmasta Helsingistä. Jaatinen hankkii kankaita myös matkoilta. Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen sai kankaita kassikaupalla Istanbulista. Pinokkion haltiatarpäähineen hörhellyksien materiaaleja löytyi Shanghain silkkitorilta. Mutta mihin tarpeisiin mahtoi epäilemättä näyttävä haltiatarpäähine päätyä, kun se katosi erään näyttelyn jälkeen?
Majatalon emännässä kreivi DAlbafioritaa esittäneen Reijo Kanervan koreilevaa asua on terästetty tekovatsalla.
– Joskus taas pitää peitellä vaikka näyttelijän tulevaa perheenlisäystä.
Pukuja saatetaan käyttää uudelleen, niitä muokataan ja kierrätetään. Majatalon emännän jotkut miesten takit saivat uuden tulemisen nyt esitettävässä Woyzeckissa. Kirpputoreiltakin löytyy joskus jotain sopivaa. Nahkatakkeja on päätynyt teatterin varastoon.
– Pukusuunnittelu on kovasti kehittynyt viime vuosina. Siihen panostetaan paljon, vaikka meitä on puvustossa vain kolme henkilöä. Kateeksi käy Kansallisoopperaa, jossa taitaa olla erikseen värjääjät ja patinoijatkin.
Se, miltä näytelmä ”näyttää” on ohjaajan, puvustajan, lavastajan ja näyttelijänkin yhteistyön tulos.
– Kaikki lähtee näytelmästä ja siitä hengestä, mitä ohjaaja on ajatellut.
ONGELMAT ovat usein hyvin käytännöllisiä. Tuplamiehitysten takia pitää tehdä eri ihmisille sopiva puku ja siihen mahdollisesti hikilaput ja aluspuku. Puvun pitää kestää. Nopeissa roolinvaihdoissa puvun on vain sujahdettava päälle.
– Puvustonhoitaja on asettanut housut kulisseihin valmiiksi laskostettuna niin, että näyttelijä vain hyppää niihin.
– Eikä se ollut puvusta kiinni, kun puujaloille nostettua jättiläistä esittäneellä Juha Turusella oli ihan kamala korkean paikan kammo.
Lasten näytelmissä pukusuunnittelija saa irrotella.
– Eläinhahmoja on hauska tehdä, mutta näyttelijäparalle ne ovat hankalia, painavat ja hiostavat.
Teatteripuvustus ei ole silmänlumetta, vaikka joskus vähän harhautetaankin.
– Joissakin tilanteissa hakeneuloilla on käyttöä ja tarranauhaa kieltämättä menee runsaasti.
Puvustajallakin on unelma.
– Kunpa näytelmän harjoitusajat pitenisivät, niin ehtisi työstää puvustusta ja lavastusta paremmin. Ja olisihan se mukavaa, jos joskus teatterikritiikki sanoisi sanasen myös puvustuksesta.
Pukunäyttely 19.1. asti maakuntakirjastossa kirjaston aukioloaikoina.
Kuvateksti
Tarja Jaatisen epookkiluomukset saivat ensi-illan vuonna 2000.
Kuva: MIKA STRANDÉN