HANNU OJALA
IMATRA. Riittääkö, jos pyydetään anteeksi?
Imatralainen Maija-Leena Latvanen ei ole täysin varma. Puolitoista vuotta teini-ikäisen tytön elämästä kului piikkilanka-aidan sisällä aseistettujen sotilaiden vartioimana.
– No ainakin se anteeksipyyntö.
Ei häntä eikä ketään muutakaan epäilty, tutkittu, saati syytetty tai tuomittu. Riitti, että perheen isä Paul Josef Szepaniak oli syksyllä 1944 Suomessa Saksan kansalaisena muukalaispassilla. Oli ollut jo 24 vuotta.
Szepaniakin perheen tavoin noin 500 tavallista ihmistä koottiin ja suljettiin kevääseen 1946 saakka. Suomen saksalaiset laitettiin sodan jälkeen niin hyvin talteen, että koko typeryys jäi täydeksi salaisuudeksi vuosikymmenien ajaksi myös valtion viranomaisille.
Vuonna 1986 Maija-Leena Latvanen onnistui saamaan Valtionarkistosta dokumentin, että hän on aivan oikeasti ollut internoituna.
– Etsin tietoja epätoivon vimmalla, mutta kukaan ei tuntunut tietävän asiasta mitään. Jossakin vaiheessa minut ohjattiin opetusministeriöönkin, vaikka sanoin, että tuskin ne ainakaan asiasta tietävät.
Eivät tienneetkään.
Vuosikymmenien jälkeen leireille suljetut ryhtyivät peräämään oikeuksiaan ja jopa korvausta kovakouraisuudesta.
Jälkikäteen on kismittänyt etenkin se, että perheiden kokoaminen leireille oli suomalaisten poliitikkojen omaa touhuilua. Venäläiset eivät sitä Maija-Leena Latvasen tietojen mukaan vaatineet.
– Nyt sanotaan, että asiasta ei ole ikinä kuultukaan. Silloin tahtoo tulla ärräpäätä, pitäkää turpanne kiinni.
Leiriläiset eivät olleet julkkiksia, mutta ei tekoa peiteltykään.
Ensimmäinen osoite säilöön otetuilla oli Hausjärven Oitti.
– Kun menimme junalla leirin ohi, sotapojat puhuivat, että tuolla niitä Hitlerin agentteja on vangittuna. Istuimme vieressä ja meitä nauratti kovasti.
Berliiniläiseksi kirjattu Paul Josef Szepaniak oli lokakuussa 1920 Suomeen tullessaan nuori, mutta paljon kurjuutta kokenut mies. Jäämistöstä löytyvä sotilaspassi kertoo hänen taistelleen Verdunissa, kunnes joutui brittien vangiksi.
Saksa ei pystynyt tarjoamaan mitään veteraanille, ja suunnaksi tuli Suomi. Ensimmäisen työpaikan hän sai varuskunnan vaatturina Karjalassa. Lapvedeltä kotoisin oleva vaimo löytyi muutaman vuoden kuluttua, ja lapsia perheeseen alkoi syntyä vuosikymmenen puolivälin jälkeen.
Kun Jääskeen ryhdyttiin rakentamaan rautatehdasta 1935, Szepaniak sai työtä ensin tulkkina ja myöhemmin metallimiehenä.
Suomen kansalaisuuden hakeminen jäi jotenkin tekemättä. Vielä vähemmän kansalaisuus tuntui lasten elämässä.
– Kun sitten piti hankkia passi, saksalaisuus tuli varsinaisesti esille. Puhuihan paappa tietysti koko elämänsä ajan hoono soomi.
Saksalaisista ja unkarilaisista oli tullut Suomen viranomaisille ongelma, joka rajattiin 13-kertaisella piikkilangalla. Oitisssa ne olivat entuudestaan valmiina. Vähän aiemmin siellä oli pidetty Neuvostoliiton kansalaisia.
Myöhemmin pienemmät leirit lopetettiin, ja perheiden matka jatkui Tammisaareen.
Valtion puolesta leiriläisille tarjottiin yksi ateria päivässä ja sen lisäksi ruokaa sai omilla elintarvikekorteilla.
– Muuta päiväohjelmaa ei ollut kuin ruoka-ajat.
Koska leiriläisten joukossa oli myös opettajia, lapsille järjestettiin opetusta. Maija-Leena Latvanen muistaa käyneensä pariin kertaan tenttimässä oppiaineita Imatralla.
Lapsilla oli lasten touhut, mutta vanhemmille epävarma tilanne oli masentava ja painostava.
– Puhuttiin, että leiriläiset palautetaan kotimaahansa Saksaan. Ei sitä voinut ymmärtää, koska ainoa koti oli täällä Imatralla.
Maija-Leena Latvasen saksalainen vaihe päättyi kolme vuotta kotiuttamisen jälkeen, kun hän avioitui vuonna 1949. Perheen vanhemmat ja nuorimmat lapset saivat Suomen kansalaisuuden kaksi vuotta myöhemmin.
Jäljellä ovat muistot ja pieni määrä aikaan liittyviä asiakirjoja. Saksalaisuudesta ei ole ollut kummempaa hyötyä, jos ei haittaakaan.
– Eikö niin sanota, että saksalaiset ovat tarkkoja.Minä olen nuuka ja aika hyvä järjestämään asioita, että siinä mielessä olen saksalainen.