ESA VILENIUS
Suomessa on aika paljon eläinaiheisia sukunimiä. Suomalais-ugrilaiset kansat elivät varsin kauan tiiviissä yhteydessä luontoon. Tutkija Pirjo Mikkonen Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksesta ei kuitenkaan näe tässä kovin selvää yhteyttä alkuperäiskansojen, esimerkiksi intiaanien, nimistöön.
Eläinten nimiä on annettu ihmisille koko Suomessa, mutta tietyt eläimet ja nimien muodot ovat tyypillisiä joko Itä- tai Länsi-Suomessa. Karjalassa nimi on ollut useammin perusmuodossa, Savossa siihen on tullut nen-pääte. Länsi-Suomessa se on la-päätteisissä talonnimissä.
Etelä-Karjalan puhelinluettelossa suorastaan vilisee Karhuja, linnuista Varikset ja Tikat ovat hyvin edustettuina. Kotieläimistä vahva edustus on Pukeilla, siis urosvuohilla.
Suomen suosituin eläinsukunimi näyttäisi olevan Kokko, kotkaa tarkoittava sana. Nykysuomalaisille tuntemattomia eläimiä saattavat olla esimerkiksi Hyypiä (hyyppä), Kaija (lokki), Huuhka (pöllö), Mehto (metso) ja Puputti (jänis). Vanha karjalainen nimi on myös Susi, josta Savossa on tullut Sutisia. Karjalaan paikantuvia nimiä ovat muun muassa Kuikka, Sorsa, Rastas, Kiuru, Repo ja Tiira.
Osa sukunimistä, jotka näyttävät viittaavan eläimiin, eivät ole eläimen mukaan annettuja. Esimerkiksi Kananen viittaa ortodoksiseen etunimeen Konon ja Harakka tulee puolestaan Haritonista.
Länsi-Suomeen paikantuvia eläinnimiä ovat muun muassa Haikara, Kettu, Kärppä, Majava, Mursu, Saukko ja Sääski.
ELÄINNIMIEN syntyhistoriasta on Mikkosen mukaan monta hyvää teoriaa, mutta silti niiden alkuperä jää useimmiten arvoitukseksi. Ehkä romanttisin teoria viittaa muinaissuomalaisiin klaanitoteemeihin. Näitä nimiä voivat ovat esimerkiksi Karhu, Hirvi ja Peura.
Toisen selityksen mukaan vanhat kastenimiksi annetut eläinten nimet ovat jääneet elämään talojen ja sukujen niminä.
Kolmannen selityksen mukaan eläimen nimi olisi annettu ihmisen henkisen tai fyysisen ominaisuuden symboliksi.
Nimi on voinut alkaa kulkeutua suvussa myös alunperin paikannimen tai ammatin perusteella. Esimerkiksi metsästäjä on tullut tunnetuksi jostakin saaliseläimestä, ja saanut siitä lopulta myös nimensä.
Sukunimien levikkiä on kartoitettu ensimmäisen kerran 1960-luvulla silloisten radiolupien perusteella. Viimeisimmät nimipaikannukset on tehty väestörekisteritiedoista. Sukunimet ovat nykyisin aika lailla sekoittuneet koko maan alueelle. Nimestä on enää vaikea päätellä kotipaikkaa.
Pirjo Mikkonen on tehnyt yhdessä Sirkka Paikkalan kanssa Sukunimet -kirjan (Otava), jonka uusin painos on vuodelta 2000. Kirjassa on selvitetty tuhansia sukunimiä.