ANNE KOTIHARJU
LAPPEENRANTA. Lappeenrannan kaupunginteatterin uuden, pitkänhuiskean näyttelijän Jussi Johnssonin katseesta huokuu lämpö ja uteliaisuus. Pilkahtaako silmissä kyky draiviin tarvittavaan raivoonkin?
Tämä maailmanparantaja ei hirveästi julista, vaan kokeilee, kyseenalaistaa ja ammentaa epävarmuudesta.
Heittäytymistä hän toivoo myös yleisöltä. Johnsson harjoittelee juuri natsirikollisen pääroolia näytelmään Minä olen Adolf Eichmann.
– Vetoan katsojien uteliaisuuteen. Provosoituminenkin voi olla arvokas kokemus. Ei kaikesta tarvitse tykätä. Tykkäämisestä on tullut jonkinlainen piilotrendi.
Laitosteattereiden lisäksi teatteritaiteen maisteri on hakenut näyttelijäntyöhön ulottuvuuksia valtavirran ulkopuolelta vapaista ryhmistä ja tehnyt omia produktioitaan. Johnssonista on konservatorion käyneeksi jazzkvartetin jäseneksi (baritoni) tai vaikka diplomin suorittaneeksi sairaalaklovniksi, professori Pertsa von Pesserwisseriksi.
Perinteisintä mallia ei edusta Johnssonin perhekään. 42-vuotias Johnsson elää Helsingissä rekisteröidyssä parisuhteessa. Kahden vuoden kiinnityksellä Lappeenrantaan tullut näyttelijä pendelöi kodin ja Lappeenrannan väliä.
Seitsemän vuoden kokeellisen kauden jälkeen Johnsson halusi palata klassisen teatteriin traditioon, laitosteatteriin. Elämä on aika mallillaan.
– Minulla on nyt moni asia hyvin. On mukava, keskusteleva, utelias sekä kokeilunhaluinen työyhteisö ja rakastava perhe.
Johnsson kuului taiteilijayhdistykseen nimeltä Todellisuuden tutkimuskeskus.
– Tekemiseen sisältyi performanssia, installaatioita, kokemisesityksiä, joissa katsoja on pääroolissa. Keskus kyseenalaistaa vallitsevia todellisuuskäsityksiä.
– Tekee hyvää olla epävarma ja kysyä: tässäkö tämä nyt on? On kehittävää olla utelias ja miettiä: mitä muuta voisi vielä olla?
– Koin teatterin liian ahtaaksi. Vapaat ryhmät avarsivat käsitystäni siitä, mikä on esitys. Jos fiksaantuu tiettyyn muotoon, ajattelu saattaa kaventua. Niin muuten käy katsojallekin. Katsojankin on sallittava itselleen hämmennys.
Samat teemat kiinnostavat Johnssonia aina vaan.
– Minua raivostuttaa välinpitämättömyys, epätasa-arvo ja itsepetos ja toisaalta kiehtoo se, mikä on kaunista, mikä suo lohtua ja antaa voimaa.
Ihmisyys nousee käsitteenä ylitse muiden.
– Se, mikä tekee meistä erityisiä. Löydämme niin helposti välineitä tukahduttaa ihmisyyttä. Ohitamme arjessa kysymykset, jotka kyseenalaistaisivat toimintaamme ihmisyyden ja eettisyyden kannalta. Jo kaupassa käynti on haastavaa. Teet isoja valintoja siinä, mitä ostat.
Johnsson sanoo olleensa ujo ja syrjäänvetäytyvä. Kuitenkin hän on kuusivuotiaasta lähtien harrastanut teatteria, kymmenvuotiaana teki jo ison roolin Varkaudessa.
– Ehkä teatteri on ollut minulle väylä tulla näkyväksi. Olen kokenut yhteisöllisyyttä, mitä teatteri muuten tarjoaa yleisöllekin. Teatteriin kokoonnutaan yhteen. On eläviä ihmisiä esiintymässä. Ja mitä tahansa voi sattua, vaikka kulissi kaatua.
Johnsson on muun muassa toteuttanut miehistä identiteettiä ruotivan kokeilevan monologin ja osallistunut Impronautit-yhtyeeseen, joka improvisoi yleisön ehdottamista aiheista laulut. Väittää kuitenkin pelkäävänsä haasteita.
– Taitaa olla niin, että menen aina sitä kohti, mikä eniten pelottaa.
KUVATEKSTI
MIKA STRANDÉN
Jussi Johnssonin mielestä teatteri tarjoaa paljon kaivattua yhteisöllisyyttä.
JUSSI JOHNSSON
Syntyi Kuusankoskella 1966. Kasvoi Varkaudessa.
Asuu Helsingissä.
Rekisteröidyssä parisuhteessa.
Teatteritaiteen maisteri.
Opiskellut myös laulua Pop & jazz -konservatoriossa ja Sibelius Akatemiassa.
Motto: Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.