VEERA JÄÄSKELÄINEN
Etelä-Karjalan murteen tyypillinen piirre on sanojen lyheneminen, sanovat sekä rovasti Matti J. Kuronen että toimittaja Antti Munnukka. Päätteiden lähtemisen lisäksi murteeseen kuuluu erityissanastoa.
Murteelle kääntämisessä on se hankaluus, että puhuttu kieli vaihtelee pitäjästä ja vähän puhujastakin riippuen.
– Jokainen pystyy sanomaan, että ei se noin mene, koska asiat voi sanoa niin monella tavalla, Kuronen toteaa.
Antti Munnukan murretietämys on peräisin hänen äidiltään, jonka puhetapaa mikään vieras elementti ei päässyt sotkemaan. Myös vanhemmat sisaret puhuvat puhdasta eteläkarjalaista murretta.
Munnukka valitsi käännettäväkseen Varpunen jouluaamuna -laulun, koska siinä on mukana tarina.
– Tässä ei ole juuri erityissanastoa, mutta yritin katsoa, että jos joku yrittää käännöstä laulaa, sen pitäisi suurin piirtein mennä noin.
Vaikeinta murteelle kääntämisessä on se, että kyse on puhutusta kielestä.
– Murretta on vaikea kirjoittaa, ja siitä tulee aina riitoja, Munnukka sanoo.
Mistä voi tietää, että esimerkiksi enkell kirjoitetaan kahdella eikä yhdellä L-kirjaimella?
– Meillä on jatkuva perheriita siitä, onko se yhdellä vai kahdella ällällä. Mie laitoin sen kahdella, että se olisi vähän pidempi. Karjalan murteessa on se vaikeus, että se pitää kuulla, Kuronen kertoo.
Kuronen on iloinen sellaisista saamistaan oivalluksista kuin ”Hää kietas lapse kapaloihi ja pan hänet seimee lääväss, heill ko ei löytynt tillaa kievariss”.
– Aloittaminen on vaikeaa, mutta sitten tekstiin syntyy oma imunsa.
Vielä yksi erityispiirre karjalan murteesta löytyy. Se on stereotypia iloisesta karjalaisesta.
Kurosen mukaan on kuitenkin kyse siitä, että ilo nostetaan pintaan vaikka syvän märkänis, kuten sanonta kertoo.
– Sen kanssa olen kipuillut, millä tavalla osaa sanoa sellaiset asiat jotenkin hauskasti, jotka syvimmiltään ovat surullisia. Karjalan murteessa on syvä traaginen pohjavire kaiken lärpättämisen ja iloisen haastamisen alla.