Ilkka Pohjalainen
IMATRALLA palokunnan päivärutiineihin kuului 1960-luvulla merkata vihkoon säteilylukema iltapäivällä kello 14. Eläkkeellä oleva palopäällikkö Timo Forsman ei ole varma, välitettiinkö tietoja silloin eteenpäin, ja missä aineisto nykyään on. Jatkuvatoiminen kiinteä mittari saatiin varhain Imatralle aktiivisen väestönsuojelupäällikön Kaino Rastaan ansiosta.
Imatran Tuulikalliolle valmistui 1965 laite- ja väestönsuoja, jossa oli Imatran väestönsuojelun johtokeskus kiinteine valvontamittareineen.
Lappeenrannassa säteilymittauksia tekivät ainakin pelastusviranomaiset ja puolustusvoimat. Armeijan päivystävä upseeri kävi kannettavan geiger-mittarin kanssa iltapäivisin pihalla Rakuunamäellä mittailemassa.
SÄTEILYN vaarallisuus ymmärrettiin Suomessa jo varhain. Säteilyturvalaki säädettiin eduskunnassa 1957, ja Säteilyfysiikan laitos SFL perustettiin seuraavana vuonna lääkintöhallituksen alaisuuteen, aluksi valvomaan röntgenlaitteita. SFL oli nykyisen Säteilyturvakeskuksen edeltäjä.
Pian laitokselle annettiin asiantuntijatehtäviä säteilyvaaratilanteiden varalta, kun ydinasekokeet yleistyivät, ja Neuvostoliitto alkoi rakentaa ydinvoimaloita. Ensimmäinen voimala oli valmistunut 1954. Hiipinässä Kuolan niemimaalla kokeiltiin tiettävästi ydinräjäytystä jopa kaivostoiminnassa.
Omia säteilymittauksiaan alkoivat tehdä SFL, puolustusvoimat, rajavartiosto, pelastusviranomaiset, tiehallinto, lentoasemat ja yksittäiset palolaitokset. Viranomaistoiminnan kirjavuus haittasi toimintaa vielä 1980-luvulla, muistelee pelastusylitarkastaja Einari Kapiainen Etelä-Suomen aluehallintovirastosta, entisestä lääninhallituksesta.
Käytössä oli esimerkiksi monenlaisia säteilyn yksiköitä, joita piti sitten muunnella yhteismitallisiksi, Kapiainen kertoi. Säteilyvaara otettiin kuitenkin alusta asti vakavissaan, suojelutoimia suunniteltiin ja harjoiteltiin.
LAPPEENRANNAN lentoasemalle saatiin jatkuvaa säteilytasokäyrää piirtävä mittari 70-luvulla. Samoihin aikoihin myös Lappeenrannan väestönsuojelukeskukseen saatiin kiinteä mittalaite, jonka päivitetty versio on edelleen käytössä. Kaupunkilaiset muistavat myös säteilytason kertovan näyttötaulun Valtakadulla vuoden 1986 Tshernobylin onnettomuuden jälkeen.
Kapiaisen mielestä julkinen mittarinäyttö oli hyvä ajatus, koska viranomaisten avoimuuteen ei välttämättä luotettu. Thernobyl-onnettomuuden tiedotusta oli kiusannut Neuvostoliiton vaikeneminen ja Suomen virkamieslakko. Myöhemmin suojeluvastuuta säteilyonnettomuuksissa pompoteltiin viranomaisten kesken.
Kirjastotalon alakertaan 1974 rakennettu Lappeenrannan kaupungin väestönsuojelukeskus ei ole enää käytössä. Palotarkastaja Heikki Sorjonen lähtee kuitenkin näyttämään paikkoja. Kaikki on ennallaan, käytävät ja huoneet hiljaisia, mutta siistejä. Suuret kartat seinillä ja rullalla lattialla viestivät, että kaikenlaiseen on valmistauduttu. Myös näkymättömään uhkaan.
Tässähän näitä on, Sorjonen esittelee pöydälle kasaamiaan kannettavia säteilymittareita.
Ne ovat turkulaisen Wallacin tekemiä, tyypiltään RD ja tyyppinumero 5, 6, 7 tai 8. Vanhimman kyljessä on Säteilyfysiikan laitoksen tarkastuslappu vuodelta 1972.
Säteilyä mitattiin silloin 1970-luvulla röntgeneissä, Sorjonen kertoi.
Lukema saatiin mittarista, tai laskemalla laitteen piippauksia.
Perimmäisessä huoneessa roikkuvat helmenharmaat suojapuvut, jotka ovat edelleen käyttökelpoisia. Sorjonen näyttää myös pahvista tehtyjä havainnetauluja siitä, kuinka säteilyä vastaan voi suojautua. Talon seinustoille sokkelin viereen kasataan suojaksi hiekka, kuin talvella lunta ikään. Hiekkaa voi kasata myös ullakolle tai yläkerran lattialle. Maakuopassa pärjäilee useita tunteja ilman sairastumisriskiä, taulut opastavat.
Säteilyvaaran uhatessa valmiussuunnitelmissa oli lähettää mittauspartioita keskustaan, Lauritsalaan ja länsialueille. Noin tunnin reitillä mittauspisteitä oli suunniteltu olevan kymmenkunta.
Säteilyriskit otettiin todella vakavasti, ja suojelutoimia myös harjoiteltiin, Sorjonen kertoi.
Manuaalisia mittaustuloksia toimitettiin lääninhallitukselle 1990-luvun lopulle saakka neljännesvuosittain.
NEUVOSTOLIITTO teki 1960-luvun alussa maanpäällisiä ydinkokeita pohjoisella Novaja Zemljan saarella. Laskeumaa tulee Suomeen edelleen vähäisiä määriä. Lapissa väestön saamaa säteilymäärää alkoi mitata Säteilyfysiikan laitos. Poromiehet pantiin kylpyammetta muistuttavaan lyijyiseen mittauslaitteeseen, jonka yläpuolella liikkui mittauskide. Tekniikkaa saatiin lainaksi Lundin yliopistolta, joka oli askeleen edellä suomalaisia.
Poromiesten saaman säteilyn pitkäaikaisia terveysvaikutuksia koskeva raportti valmistui STUKilta viime vuonna. Sen mukaan menneiden vuosikymmenten radioaktiivinen laskeuma ei ole lisännyt syöpämäärää pohjoisessa Suomessa.
Poromiehet kilpailivat siitä, kenellä säteilee eniten, muistelee mittauksia tehnyt Tua Rahola, nyt eläkkeellä STUKista.
He puhuivat, että lähtevät kuuhun, kun tulivat mittaukseen. Se oli niin eksoottista.
Loppuraportin mukaan ydinasekokeista Suomeen tuli eniten laskeumaa vuosina 19551965. Laskeuman mukana tuli useita radioaktiivisia aineita, näistä cesium-137 oli säteilyannoksen kannalta merkittävin. Poronhoitajille cesiumista johtuva ylimääräinen säteilyannos oli tuolloin miehille keskimäärin 1,0 ja naisilla 0,7 millisievertiä.
Poronlihan syönti nosti säteilyarvoja, mutta syöpäsairastavuus ei ole noussut. Luonnonläheisellä ravinnolla voi olla myös suojaavaa vaikutusta.
Poromiesten suurimmat pitoisuudet mitattiin Raholan mukaan 1965.
Vuonna 1962 voimaan tullut ydinkoekieltosopimus alkoi pian näkyä pienevänä laskeumana ympäristömittauksissa. STUK onkin vuodesta 1965 seurannut myös luonnonsäteilyä. Seuranta aloitettiin kaivosilman radonmittauksilla, ja toiminta on sittemmin laajentunut asuntojen sisäilmaa koskevaksi. Sisäilman radon aiheuttaa keskimäärin suurimman säteilyannoksen suomalaisille.
NYKYÄÄN ympäristön säteilymittaus on automaattista. Se toimii jatkuvasti ja tiedottaa vähäisistäkin poikkeamista normaaliin säteilytasoon verrattuna.
Verkkoon kuuluu noin 300 automaattista mittausasemaa. Tuloksia täydennetään tarvittaessa manuaalisilla mittauksilla.
Valvontaverkko antaa säteilystä tilannekuvan 15 minuutissa. Sen ansiosta on mahdollista laatia pikaisesti säteilytilanteen kehittymistä koskevia ennusteita ja laskelmia sekä varoittaa väestöä nopeasti. Valvontaan osallistuvat Säteilyturvakeskuksen lisäksi sisäasiainministeriö, puolustusvoimat, Ilmatieteen laitos sekä yliopistolliset seismologian laitos ja radiokemian laboratorio.
Säteilyhavainnot välittyvät Säteilyturvakeskukseen ja sisäasiainministeriöön, jolla on päävastuu pelastustoiminnasta säteilytilanteessa.
Säteilyonnettomuuden uhka voi aiheutua voimaloiden vioista ja vanhentumisesta, puutteista vanhojen ydinaseiden säilytyksessä, ydinkäyttöisistä sukellusveneistä ja satelliiteista, laivareaktoreista sekä niissä käytetystä ydinpolttoaineesta.
Väestönsuojelu perustuu Einari Kapiaisen mukaan tiedottamiseen. Kansalaistaitoihin pitäisi kuulua omatoiminen suojautuminen, ja tehostettu viranomaistiedotus alkaa vaaran uhatessa.