Lappeenranta. 14- tai 15-vuotiaana joutsenolainen Henrik Härkönen alkoi tuntea olonsa tyhjäksi.
– Tuntui, että olemassaolossa on jotain väärin. Se perushomma, että lämpöisestä lapsena olosta alkaa tiedostaa asioita kylmään aikuisuuteen.
Härkönen kiinnostui Bukowskista ja tutustui Nietzcheen. Nuorukainen uppoutui filosofisiin pohdintoihin ja olemassaoloa koskeviin kysymyksiin.
– Elämä ei lähtenyt, niin kuin nuorilla yleensä lähtee. En samaistunut hormonipäissään riehumiseen ja tunsin oloni ulkopuoliseksi.
Poika alkoi eristäytyä. Läksyt jäivät väliin ja lopulta masentuneisuuden ja alkoholinkäytön myötä lukio jäi parin kurssin verran kesken.
Luova ja taiteista kiinnostunut Härkönen tarttui kynään. Paperille alkoi syntyä runoja.
Runoja hän alkoi kirjoittaa 15-16-vuotiaana. Aiemmin kynästä oli tullut tarinoitakin. Kirjoitusinto pyrähti entistä voimakkaammin käyntiin hoitojakson aikana.
Säkeet eivät olleet suoranainen avain ongelmien ratkomiseen, mutta niiden avulla nuorukainen saattoi pukea sanoiksi, mitä mielessä liikkui.
– Runot ovat kuin uloshengitys, kuten Allen Ginsberg sanoo.
Kun Härkönen saa tunteensa paperille, hän voi pistää ne sivuun mielestään. Runoihin palaaminen ei sen jälkeen ole helppoa.
Härkösen vastikään palvelukustanteena julkaiseman Rotkosta Rotkoon, Poika -runokirjan kokoaminen olikin nuoren miehen mukaan jopa vastenmielistä, kun tekstien kanssa oli oltava jatkuvasti tekemisissä.
Myös maalaamista ja bändisoittoa harrastavalle Härköselle runo on ennen kaikkea lyhyt, nopea ja yksinkertainen kaunokirjallisuuden ja ilmaisun laji.
Hän kirjoittaa silloin, kun tuntuu, että täytyy hönkäistä ulos. Myös yksinkertaisesti tarve saada aikaan jotain ajaa hänet lehtiön ääreen.
Taide voi olla keino nousta ahdistuksesta pois, avain selviämiseen. Härköselle taide ei ollut niinkään lääke. Synkimpinä aikoinaan hän ei edes kirjoittanut.
– Enemmänkin kirjoittamisella on voinut jäsentää tyhjyyttä, vihaa ja hämmennystä.
Jälkikäteen, jo parannuttuaan nuori mies käsittelee asioita tietoisemmin kuin synkkien tilanteiden ja kirjoitushetkien tunneryöppyjen aikaan.
– Silloin on vaikeaa niellä, että tässä on jotain oikeaa taustalla, nyt lukiota loppuun suorittava ja kuvataiteen opinnot ammattikorkeakoulussa aloittava Härkönen kertoo.
Härkösen mielestä taidetta pidetään usein vääränä ja kevytmielisenä. Sellaista ajattelua vastaan hän kapinoi tuomalla runojaan julki.
Myös ikäviä asioita on kohdeltava samoin.
– Ihmiset pitävät outoutta ja sairauksia ehkä vieläkin tabuina, vaikka kuuluu luontoon, että aivot sairastuvat.
Kuvateksti
Kai Skyttä
Henrik Härköselle pulpahtaa tavallisesti mieleen säe tai pari. Sen jälkeen hän jatkaa runoa etsiskellen, ilman liikoja sääntöjä. – Vähän kuin liikkuisi pimeässä, hän kuvailee kirjoitusprosessia.