Huumaavasti nollasta sataan

Liisa Sofia Pöntisen monologissa on parantavaa voimaa. Hän tulkitsee Kristian Smedsin vahvan tekstin intensiivisesti ja vie katsojan mukanaan.

Leena Härkönen

Teatteri

Lappeenrannan kaupunginteatteri: Sad Songs from the Heart of Europe.

Käsikirjoitus: Kristian Smeds. Ohjaus: Jari Juutinen. Rooleissa: Liisa Sofia Pöntinen.

Lavastus ja puvustus: Riitta Ukkonen, Liisa Sofia Pöntinen, Jari Juutinen.

Ensi-ilta Veeran kammarissa 7.3.

Joskus harvoin teatterista ulos astuessa ei ole varma, uskaltaako käydä auton rattiin. Esitys on ollut niin humalluttava.

Tällainen olo oli torstai-iltana, kun seisoin Valtakadulla Veeran kammarin ulkopuolella. Vähän matkan päässä käsikirjoittaja Kristian Smeds sytytti tupakan ja pläräsi kännykkää.

En käy arvailemaan, mitä miehen mielessä liikkui. Hetkeä aikaisemmin hänet oli kutsuttu näyttämölle, jossa Sad Songs from the Heart of Europen työryhmä kumarsi ensi-iltayleisön osoittaessa suosiota seisaallaan.

Lappeenrannassa on hymyilty teatterinjohtaja Jari Juutisen Smeds-ihailulle, mutta nyt sitä voi vain kiittää. Lappeenranta on ensimmäinen paikka, jossa esitys nähdään suomeksi.

Sad Songs kertoo Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen Raskolnikovin tyttöystävän Sonjan näkökulmasta.

Vahvakin teksti tarvitsee tulkkinsa, ja siinä Liisa Sofia Pöntinen onnistui komeasti.

Pöntinen on prostituoitu Sonja, mutta myös juoppo isä, vanha äitipuoli, Raskolnikov ja koronkiskurieukko. Hän muuntuu pienin elein, niukan rekvisiitan myötä, apunaan herkät ja ilmeikkäät kasvonsa.

Pöntinen ei esitä, hän on. Ainoastaan äitipuolen osuudessa muistui mieleen, että näytellään. Sitä vastoin Sonjan ja Raskolnikovin dialogi oli taidonnäyte.

Vilnassa esitys oli riisuttu niin, että jäljellä on vain näyttelijä ja valot. Veeran kammariin oli sisustettu köyhä koti: lehtipinoja, pakkilaatikoita ja pari mattoa. Ne muuttuivat kädenkäänteessä kapakaksi ja kaduksi.

Alkupuolen viinavetoinen osuus on riskaabeli, muttei sorru turhan nauramiseen. Hauskaa oli silti moneen otteeseen, muun muassa äitipuolen kiihdyttäessä fiiliksensä nollasta sataan.

Sekin vaihtuu kohta kaipuuksi ja suruksi. Tässä esityksessä saa nauraa, mutta myös itkeä.

Toinen riski on yleisön osallistaminen, joka saattaa kääntyä vaivaannuttavaksi. Nyt ryyppykumppaneiksi suostui empimättä kolme miestä katsomosta. Ehkä kuviota ei ollut sovittu, vaikka yksi kutsutuista oli supliikkipappi Matti J. Kuronen.

Koskettavia hetkiä 11 ”laulun” joukossa oli monta, kuten Sonjan tulkinta iskelmästä Sulle silmäni annan sekä maastokenkäinen Raskolnikov sähkökitaroineen. Ja etenkin levysoittimessa pyörivä, riipaiseva Nature Boy.

Smedsin mukaan näytelmän tärkein sanoma on rakkaus. Se pelastaa alhaisimmatkin, saa aikaan ihmeitä ja johdattaa sovintoon.

Hän puhuu intiaanien tarinoista, joissa on parantavaa voimaa.

Sellainen Sad Songs on. Se sai unohtamaan hammaslääkärin, palelun bussipysäkillä, epämukavan tuolin ja sen, ettei parin tunnin monologiin sisälly väliaikaa.

-Kiitos, että tulitte, Pöntinen sanoo lopuksi yleisölle.

Kiitos, että saimme tulla.

KUVATEKSTI

Aki Loponen

Liisa Sofia Pöntinen on herkkä prostituoitu Sonja, joka maastokengät jalassaan muuttuu murhaavaksi Raskolnikoviksi.

Tässä esityksessä saa nauraa, mutta myös itkeä.

Kirjoittaja:
Leena Härkönen