Leena Härkönen
Kaunis ja hyvin tehty.
Näin totesi tuttava, joka oli tuonut perheensä Wolkoffin talon ensi-iltaan. Hänen kanssaan voi olla samaa mieltä.
Helena Anttosen käsikirjoittamaa kauppiassuvun tarinaa on odotettu. Yleisö oli ottavainen, mistä kertoi, että ensimmäiset aplodit kuultiin jo alkukuulutuksen jälkeen.
Pihaportit avautuvat, astutaan sisään. Kaikki on tunnistettavaa: peili, kukkatelineet, sohvakalusto. Valtavat ortodoksiset pääsiäismunat ja lampukat katossa jättävät mielikuvitukselle tilaa.
Vaikka Anttosen mukaan pääosassa on talo Lappeenrannan Kauppakadulla, roolin varastaa suvun tunnetuin hahmo, Anna Wolkoff-Nissinen. Häntä esittävät Marja-Liisa Ketola vanhana ja Anna-Kaisa Makkonen nuorena ja keski-ikäisenä.
Anna on keskellä näyttämöä, kuolemansairaana vuoteessaan. Heti käy ilmi, mistä Anna on tehty: hänelle eivät kelvanneet sairaalan astiat, vaan sinne piti viedä oma teekuppi.
Suvun tarina alkaa elää Annan unissa ja muistoissa.
Ivan (Sami Lanki) ja Ljuba (Netta Salonsaari kaksoisroolissa) muuttavat 1800-luvulla Jaroslavin alueelta Lappeenrantaan. He opettelevat suomea, mutta venäjä jää perheen pääkieleksi.
Työtä jatkaa Nikolai Wolkoff (Turo Marttila) kera vaimonsa Marian (Liisa Sofia Pöntinen).
Syntyy lapsia, ja aika alkaa heilahdella edestakaisin. Anttonen on ratkaissut sen vauvanukella, jonka neljännen polven kuopus, Ija, laskee Annan vuoteelle. Nukke muuttuu vauvaksi, uudeksi vauvaksi, ja taas nukeksi.
Sata vuotta kahdessa tunnissa pakottaa oikomaan. Vaikka puvut ja lavastus ovat tarkkaa epookkia (maksoi kuulemma 36 euroa per hahmo), katsoja putoaa helposti sukupuusta.
Vinkki: kun henkilö ottaa palavan tuohuksen, hän siirtyy tuonilmaisiin, toisin sanoen kuolee. Vaikka ”sitä sanaa meillä ei ole”, kuten Anna muistuttaa.
On turha juuttua alun henkilökavalkadiin, kun voi antautua teatterin lumoihin.
Sinne draama näet vie, kiitos ”perinteisen” vaan ei pölyttyneen tyylin. Wolkoffin talossa eivät pyöri videot, näyttelijät juokse käytävään tai puhuttele katsojia etäännyttävästi. Meille kerrotaan kaupungissa eläneen suvun vaiheet ja ihmiskohtalot ja hellitään tutuilla asioilla: rehtori Strengell, isä Leo, Linnoitus ja Leiri.
Teatterin koko ensemble on tässäkin käsittelytavassa kotonaan, mitä on nautinto katsoa.
Suvun kautta Anttonen suodattaa historiaa, jota ovat kirjoittaneet nousut ja lamat, sodat sekä erityisasema Venäjän naapurina. Siinä on alituinen kipupiste: Wolkoffit taistelivat valkoisten puolella sekä Neuvostoliittoa vastaan ja saivat silti kuulla olevansa muualta. Lapsiakin ryssiteltiin.
Talossa eletään ortodoksisen kalenterin mukaan, vaikka agronomi Johannes Wolkoff (Samuli Punkka) nai luterilaisen Martta Pastisen (Netta Salonsaari). Kauppa-apulainen Vladimir (Seppo Kaisanlahti) sallisi lempinimen Latikka, mitä perheeseen muuttanut Anna ei sulata.
Venäläisyys selittää paljolti Annaa, jossa Ketola ja Makkonen tekevät komean työn. Molempien hahmossa näkyy, että ihminen ei ole vain yksi.
Makkosen tulkitsema Anna eli Ana on voimakastahtoinen, jopa julma opettaja, jolla on herkät kohtansa ja huumorintajua. Hänessä on tulta, ja hänen on vaikea kestää niitä, joissa sitä ei ole.
Lapseton, leskeksi jäänyt Anna rakastaa veljentytärtään, kehitysvammaista Ijaa (Vilma Putro). Hän huolehtii kummipojastaan, alun perin luterilaisesta Haritonista (Jarno Kolehmainen) aikuisuuteen asti.
Päällimmäiseksi nousee ajatus suuresta sovinnosta. Sairasvuoteessaan Anna myös katuu. Häneen koskee fyysisesti ja psyykkisesti, ja jälkimmäiseen eivät tohtori Arppen piikit auta.
Katsomon naurut opettaja-Analle osoittavat, että kipeätkin muistot kultaantuvat – sovintoa sekin.
Kuohut tasoittuvat, kun kaupunki hiljentyy pääsiäisen ristisaattoon. Talon portit sulkeutuvat, aika pysähtyy. Ulkopuolella maailma humisee kohti uutta vuosisataa.
Hyvää: Vaihteeksi perinteinen tyyli.
Huonoa: Alun monipolvisuus.
Erityistä: Hariton Tuukkanen oli julkkisravintoloitsija Helsingissä ja johtaa nykyisin Kirkkonummella Pokrovan luostariyhteisöä.
Leena Härkönen