Maaria Drake
Kaupunginteatterin uusi vuosi ei ala niin vahvasti kuin toivoisi. Vuoden ensimmäisen ensi-illan, Maria Jotunin 1920-luvulla kirjoittaman ja Jari Juutisen Lappeenrantaan ohjaaman Tohvelisankarin rouvan pitäisi kaiketi olla komedia. Ei paljon naurata, lähinnä hämmentää.
Näytelmässä ovat naiset vallassa. Juulia-rouva (Anna-Kaisa Makkonen) on rahanhimoissaan nainut Aadolfin (Sami Lanki), mutta pitää salarakkaanaan nuorta Veijoa (Jarno Kolehmainen), johon myös tytär Piia (Vilma Putro) on rakastunut.
Aadolf taas haikailee emännöitsijän Riikan (Netta Salonsaari) perään, jonka kanssa on aikanaan vehdannut ja saanut aikaiseksi pojan, Matin (Joonas Savolainen). Sisäköllä (Liisa Sofia Pöntinen) ja maalarilla (Turo Marttila) on keskenään sutinaa. Ja kaiken aikaa odotellaan, että Aadolfin rikas veli kuolisi, jotta päästäisiin jakamaan perintöä.
Voimakkaista naishahmoista vahvimmin vetää ihastuttavan räväkkä Anna-Kaisa Makkonen. Vaikka Aadolf on Juulian tossun alla, Sami Lanki ei jää Makkosen varjoon. Muut kyllä jäävät.
Matti-pojan osa jää ihmetyttämään. Pojan olemus on raivostuttava ja rooli käytännössä turha. Ja sitä varten oltiin vielä hankittu vieraileva näyttelijä. Savolaisen kasvoja ei nää koko näytelmän aikana, ja vähäinen puhe tulee huutamalla.
Näytelmää on jotenkin vaikea ottaa vastaan, sillä sitä ei osaa sijoittaa oikein mihinkään aikaan. Kieli ja eri kerrosten ihmiset viittaavat Jotunin aikoihin, mutta esimerkiksi vaatetus nykyaikaan.
Teksti on ihmeen pitkäveteinen. Puhetta on valtavasti, samaa asiaa jankataan jokaisen lemmenparin kohdalla. Jotunin käsikirjoituksellehan Juutinen ei mitään mahda, mutta siksipä sitä miettii väkisin, miksi tällainen teksti on ylipäätään valittu ohjelmistoon.
Kevyen, hauskan teatterin ystäville huumori on liian mustaa ja sovitus tavoittelee turhan modernia otetta, mikä taas on ristiriidassa tekstin kanssa. Tokihan niin saa tehdä, virkistäväähän se on ja yksi keino piilottaa farssista farssimaisuutta. Mutta draamaksi asti näytelmä ei sovittamallakaan kanna.
Nyt toteutuksessa jäädään epämääräiseen välimaastoon, jonnekin farssin ja draaman välille niin, että molempien elementit puuttuvat.
Pienet seikat toteutuksessa ärsyttävät. Esimerkiksi: Tekstiä on kai yritetty tuoda eteläkarjalaiselle läheiseksi muuttamalla kaikki minät mieksi. Ei se ihan riitä. Ja miksi ihmeessä näytelmään pitää väkisin tunkea mukaan videokuvaa, jos se ei tuo mitään lisää?
Toinen puolisko yllättää. Tuntuu kuin väliajan jälkeen alkaisi eri näytelmä. Siinä missä ensimmäinen näytös oli täynnä puhetta, toista tahditetaan musiikilla ja kuorolausunnalla.
Meininki ei sinänsä parane, muuttuu vain oudommaksi. Lähes jokainen hahmo toikkaroi kännissä. Välillä ei tiedä, ovatko tapahtumat totta vai jonkun harhoja.
Lavastusta on kehuttava, varsinkin toisella puoliskolla se pääsee oikeuksiinsa. Hetki hautausmaalla, pimeässä, kummallisen kalan uidessa taustalla on visuaalisesti erittäin kaunis.
Muuta ylistettävää ei keksi, vaikka kuinka yrittäisi. Tohvelisankarin rouvasta jää todella outo maku suuhun. | Maaria Drake
Hyvää: Tinja Salmen lavastus.
Huonoa: Sovitus ei palvele oikein ketään.
Erityistä: Ilmestyessään vuonna 1924 tekstin luonne aiheutti skandaalin, jota puitiin eduskunnassakin.
Maaria Drake