Luoja tietää mutta ei kerro. Oletus kuitenkin on, että tämä joulu on Antti O. Arposen viimeinen. Viimeinen hänen nyt 64 vuotta kestäneessä elämässään, viimeinen hänen neljän vuoden sairaskertomuksessaan.
Marraskuussa 2010 Arponen sai diagnoosin suolistosyövästä. Terveestä miehestä tuli syöpäpotilas, jonka elämää ovat pitkälti määrittäneet sairaus ja sen hoidot sivuvaikutuksineen.
Leikkauksen jälkeen hän uskoi, että syöpä oli kukistettu, ja palasi takaisin töihin. Mutta tauti olikin levinnyt.
— Joulun 2011 vietin keskussairaalassa leikkauksissa. Minulta poistettiin paksusuoli ja peräsuoli ja sain avanteen. Sen jälkeen minusta tuli pysyvästi työkyvytön.
Leikkauksia seurasivat rankat sytostaatti- ja sädehoitojaksot. Hoidot eivät estäneet syövän leviämistä muihin elimiin, muun muassa maksaan. Kaksi vuotta sitten maksasta leikattiin kolmannes pois, mutta kasvainta ei kokonaan saatu poistettua. Sytostaatteja ja sädetystä jatkettiin, mutta syöpää ei vieläkään nujerrettu.
Tilanteen vakavuus ei Arposesta näy päälle päin. Urheilullinen mies näyttää terveeltä, kädenpuristus on rivakka ja puhe vilkas. Kalju on muotia terveidenkin keskuudessa, eikä Arponen ole edes täysin kalju — tarkkaan katsoen hänen päälakeaan kattaa parin millin sänki.
Mies kertoo voivansa paremmin kuin aikoihin, ja syykin selviää: hoitojen lopettaminen.
— Huhtikuun jälkeen minulle ei ole annettu hoitoja. Tammikuussa katsotaan vielä jatkoa. Mutta jos saan valita, en halua enää syödä sytostaatteja.
Hän valitsee mieluummin paremman olon, vaikka sitten lyhyemmänkin.
Syöpä ja tieto nopeaa vauhtia lähestyvästä kuolemasta eivät ole saaneet Arposta luopumaan elämästä.
— En tunne luopuneeni vielä mistään. Se on edessä vasta sitten kun fyysisesti ei jaksa enää kirjoittaa ja tehdä muuta, mihin olen tottunut. Joka päivä kirjoitan kahdeksan tuntia, illat vietän harrastuksissa ja vaimon kanssa.
Tekstiä syntyy tietokirjoihin, lehtijuttuihin ja novelleihin. Tämän vuoden aikana häneltä on ilmestynyt neljä kirjaa — tietokirjat sodissa menehtyneistä mestariurheilijoista, salibandyseura NST:stä ja Joutsenon Kullervosta sekä viimeksi urheilunovellikokoelma Pallo karkasi käsistä.
Kirjoittajalta pallo on karannut jo aikaa sitten. Arponen kaivaa povitaskustaan tulostamansa listan kirjoittamistaan, toimittamistaan tai suomentamistaan teoksista: niitä on kaikkiaan 74, sivumäärä on yhteensä 19 615.
Ja lisää on tulossa:
— Viime viikolla jätin kustantajalle suomalaisesta salibandystä kertovan kirjan käsikirjoituksen. Seuraavaksi kirjoitan Viipurista urheilukaupunkina. Olen saanut siihen 4 000 euron apurahan, joten onhan se tehtävä. Se tarkoittaa matkoja Viipurin ja Mikkelin arkistoihin.
Hänen päässään vilisee aiheita uusiinkin kirjoihin, vaikkapa Taipalsaaren tai Lappeenrannan kunnallispolitiikan metkuista, joita hän on ollut luottamusmiehenä todistamassa.
Loppusuora taitaa kuitenkin olla liian lyhyt niiden toteuttamiseen.
Arposen vauhdissa ja loppukirissä on kohtalotovereillakin ollut ihmettelemistä.
— Keskussairaalan sytostaattihoidoissa meitä on kolme tai neljä samassa tilassa. Moni heistä on luovuttanut jo diagnoosin saatuaan. Moni ei halua enää nousta sängynpohjalta.
Hän itse päätti elää niin normaalia elämää kuin mahdollista, ja on toteuttanut päätöstään pilkulleen myös vaikeina pahoinvoinnin hetkinä. Aikataulutus hoitojen ja muun elämän välillä on silloin tällöin pettänyt, mutta se ei ole pysäyttänyt Arposta. Niinpä hän keskusteli Karjalan asiasta Yleisradion valtakunnallisessa suorassa lähetyksessä heti sytostaattitiputuksista tultuaan.
— Vuosi sitten oli sama tilanne Saimaan syöpäyhdistyksen 60-vuotisjuhlassa. Pidin juhlassa lupaamani puheen, itketin mummoja ja puheen lopuksi totesin, että olin edellisenä päivänä ollut hoidoissa. Lääkäritkin ihmettelivät sitä.
Arponen puhuu sairaudestaan avoimesti ja oma-aloitteisesti. Hän on ottanut tunteensa haltuun, kasvattanut nahkaansa hieman paksummaksi suojaamaan sisintään.
Reipas kuori sulaa, kun puheeksi tulee perhe ja etenkin kaksivuotias pojantytär Ida, jolle syntyy tammikuussa pikkuveli tai -sisko. Isovanhemman roolista ja tehtävästä on vaikeinta päästää irti.
— Ida täyttää huhtikuussa kolme vuotta. Hän ei tajua vielä, että ukki on sairas, mutta pian sekin on edessä. Ida asuu vanhempineen Helsingissä, joten ihan jatkuvasti emme näe, ehkä kerran kuukaudessa. Hänen tapaamisensa voimalla jaksan kaksi seuraavaa viikkoa.
Uuden lapsen syntymä ei helpota ukin tilannetta. Ajatus siitä, että hänen varttumistaan voi seurata vain hetken, vie sanattomaksi.
Sairaus oli aikoinaan shokki paitsi sairastuneelle myös hänen perheelleen, etenkin täysi-ikäisille, urheileville pojille Tuomakselle ja Timolle. Puoliso Merja on terveydenhoitaja, mikä on auttanut suhtautumisessa sairauteen.
— Vaimon tuki on ollut korvaamaton. Olen monesti ajatellut yksinäisiä syöpää sairastavia vanhuksia, joilla ei ole toista ihmistä lähellään.
Läheisten kanssa Arponen on käynyt läpi tulevaa myös käytännön asioissa.
— Olen sanonut heille, ettei heidän tarvitse säästää 3 000 niteen tietokirjastoani. Olen antanut siitä jo kirjoja pois tuttavilleni, lopuista tuskin antikvariaatitkaan maksavat kovin paljoa.
Pelottaako kuolema, on kysymys, jonka Arponen on muutaman kerran kuullut.
— Minua ei kuolema pelota fyysisenä tapahtumana. Olen kuullut muiden kertomuksista, että kipuun ja tuskaan on saatavilla lääkitys. Mutta se hetki pelottaa, kun makaan Armilassa tietäen, että paluuta ei ole, ja läheiset tulevat heittämään hyvästit.
Hyvästien aika voi olla myös nyt jouluna Kuopiossa appivanhempien luona.
— Vuodesta 1978, jolloin menimme naimisiin, olemme viettäneet kaikki joulut Merjan vanhempien luona. Merja on heidän ainoa elossa oleva lapsensa, joten valinta on ollut selvä. Myös pojat ovat olleet siellä jouluisin. Nyt Timon perhe ei tule, kun lapsi on syntymässä.
Iäkkäille appivanhemmillekin joulu voi olla viimeinen.
— Heille tulee ikä vastaan, minulle tämä sairaus.
Antti O. Arponen
Syntynyt 3.5.1950 Sippolassa.
Asuu Lappeenrannan Pikisaaressa.
Perheeseen kuuluvat vaimo ja kaksi aikuista poikaa perheineen.
Ammatiltaan toimittaja ja tietokirjailija, muodollisesti eläkkeellä. Oli 18 vuotta töissä Etelä-Saimaassa, toimituspäällikkönä ja erikoistoimittajana.
Rakastaa lähimmäisiään.
Ihmettelee, mihin tämä maa on menossa.
Inhoaa epärehellisyyttä. Sitä hän on tavannut muun muassa Lappeenrannan kunnallispolitiikassa.