Kuvat Otto Ponto
Kaksi munkkia, kiitos!
Ja kelataanpa videota sitten taaksepäin ja otetaan sama hidastettuna: kaakkssii munnnkkkkiiaaa kiiiittooooosss!
Ihan tyypillinen työpäivä Kimmo Svinhufvudin elämässä.
Tutkijatohtori palasi vasta Euroopan kioskeista, leipomoista ja juustokaupoista. Croissanttien sijaan hän kantoi pöydilleen tuntikausia videotallenteita. Niillä näkyy myyjiä ja asiakkaita.
Seuraava työmaa on tallenteiden tutkiminen. Ruutu ruudulta, ele eleeltä ja katse katseelta.
Kun tutkija sanoo nimensä, moni kohottaa kulmakarvojaan. Ulkomailla siksi, ettei kukaan osaa lausua sitä ja Suomessa tuttuuden takia.
— Aiemmin kiusaannuin ihmisten reaktioista. Ei se minusta erityistä tee, että sukulaiseni on ollut jotain.
Kun kurssitoveri aikoinaan kyseli, millä tavalla tunnettu sukunimi vaikuttaa elämään, vastaus oli helppo.
— Sillä tavalla, että joka viikko joku siitä jotain kyselee, vastasin. Onneksi ihmiset suhtautuvat yleensä aika neutraalisti isoisoisään. Jos sukunimeni olisi vaikka Mannerheim, mielipiteet jakautuisivat enemmän.
Presidentin pojanpojanpoika eli lapsuutensa Luumäellä ja kävi lukion Lappeenrannassa. Sen jälkeen hän vietti pari välivuotta, ensimmäisen armeijassa ja toisen rulettia pyörittäen. Sitten hän muutti Helsinkiin.
Loppuvuodesta 2014 Luumäen oma poika sai Vuoden tieteentekijä -palkinnon. Vielä viime vuosituhannen lopulla moisen tunnustuksen saaminen ei olisi tullut ensimmäisenä mieleen.
Vuonna 1993 häntä turhautti, ja pahasti. Kaiken piti kyllä olla hyvin. Hän opiskeli suomen kieltä Helsingin yliopistossa ja oli lähes siellä, missä halusikin. Kakkosvaihtoehdossa. Ykkösenä olisivat olleet viestinnän opinnot.
Mutta nyt, parin opintovuoden jälkeen — mitä järkeä tässä oikein oli? Opintoja oli vielä vaikka kuinka, mutta valmistuisiko tästä ylipäätään, ja jos, niin millaisiin hommiin?
Ehkä toimittajaksi. Mutta niitä hommia oli jo tullut tehtyä, eivätkä ne uraksi asti kiinnostaneet.
Svinhufvud sai tarpeekseen ja otti hatkat.
Hommia riitti ilman maisterintutkintoakin, esimerkiksi Helsingin Hietaniemen hautausmaalla ja Postissa.
Mutta hänen veressään oli ainakin parikymppisenä samanlainen rytmi kuin itävaltalainen filosofi Rudolf Steiner aikoinaan väitti. Steinerin mukaan ihmisen elämä rytmittyy seitsemän vuoden jaksoihin.
Juuri sen verran kesti Svinhufvudin duunarielämä. Seitsemän vuotta myöhemmin, 29-vuotiaana, hän käänsi kelkkansa ja palasi suomen kielen ääreen.
— Aikuisena opiskeleminen olikin yllättävän kivaa. Siihen osasi suhtautua rennommin.
Sekin auttoi, kun hoksasi, mikä itseä oikeasti kiinnostaa.
— Tutkin kieltä ymmärtääkseni ihmistä. Kieli on hyvä tapa päästä käsiksi ihmisten käyttäytymiseen — ja kun tajuaa syyt, käyttäytyminen on ihan loogista.
Toisella yrittämällä kieli vei koko käden.
Svinhufvud valmistui, jäi opinahjoonsa äidinkielen opettajaksi ja kävi tekemään väitöskirjaa. Sen aihe kumpusi omista kokemuksista: millaista on, kun opiskelija ei löydä yhteisymmärrystä itsensä ja tekemisensä kanssa.
Tuleva tutkija halusi antaa opiskelijoille työkaluja lopputyön tekemistä varten ja kehittää gradunohjausta.
Nykyään hän pitää kirjoittamisen kursseja lopputyövaiheessa oleville opiskelijoille ja väitöskirjatutkijoille. Muiden motivointi oli perusteena myös Vuoden tieteentekijä -tittelille.
Entinen opintokeskeyttäjä motivoimassa muita. Kuulostaa melkein vanhalta vitsiltä — älkää tehkö niin kuin minä tein, tehkää niin kuin minä sanon?
Ei niinkään, Svinhufvud yllättää.
— Joskus on parempi jättää opinnot kuin roikkua löysässä hirressä.
Suurin osa opiskelijoista siirtyy työelämään yliopiston ulkopuolelle. Siksi gradutyön ei tarvitsisi olla kaikille edes pakollinen, hän sanoo. Tai ainakin sen tekemiseksi kannattaisi miettiä vaihtoehtoisia malleja.
Turhautuminen on sitkeä kumppani. Seuraavan aallon Svinhufvud koki tohtorinväitöskirjaa viimeistellessään. Mitä tämän jälkeen muka tapahtuu, hän painiskeli. Ja sai kuningasidean: perustetaanpa yritys!
— Minulle yrityksen perustaminen oli keino koittaa työllistyä. Idea syntyi, kun mietin, saanko tohtorina mistään töitä. Eihän se ollut kovin järkevä pelko, mutta pelot harvoin ovat.
Svinhufvud perusti vanhan kaverinsa, näyttelijä Kari Ketosen ja tämän vanhan kaverin, Paavo Westerbergin, kanssa Business Healers -nimisen yrityksen vuonna 2008.
Se opastaa muun muassa verkkokirjoittamisessa ja työyhteisöjen haasteissa. Harvakseltaan tosin.
— Nykyään lähinnä tulemme, kun joku pyytää, eli yritys on tällä hetkellä aika sivuroolissa. Sen eteen pitäisi tehdä paljon enemmän myyntityötä.
Aika ei tahdo riittää yrittämiselle muutenkaan. Vapaa-aika täyttyy vaimolla ja kolmella lapsella, frisbeegolfilla ja avantouinnilla.
Palataanpa leipomovideoiden äärimmilleen hidastettuihin eleisiin.
Kaikkea sitä tutkitaankin, saattaisi joku puuskahtaa.
Kioskit, leipomot ja juustokaupat auttavat selvittämään, kuinka ihmiset etsivät yhteisymmärrystä. Se ei tapahdu pelkän puheen avulla, vaan myös liikkeiden, nyökkäilyjen ja taukojen — tieteelliseltä nimeltään multimodaalisuuden.
Kielen kautta tapahtuvaa kommunikointia on tutkittu paljon, mutta multimodaalisuutta ei juurikaan. Ainakaan näin laajasti.
— Tämän tutkimuksen iso ajatus liittyy siihen, kuinka keho ja puhe toimivat yhdessä ja millaisia eroja siinä on eri kulttuurien välillä.
Tuoreesta tutkimuskohteesta on odotettavissa tuloksia muutaman vuoden sisään. Niitä voi soveltaa esimerkiksi kielenopetuksessa.
Tutkija tosin karsastaa syvästi ajatusta siitä, että kaikesta olisi oltava välitöntä hyötyä.
— Perustutkimuksen hyöty näkyy yleensä vasta paljon myöhemmin. Tutkimuksen teko vie vuosia. Jos tulokset tulisivat heti, kyse olisi jostain ihan muusta. Eri asia on, onko meidän ajassamme tilaa aikaavieville asioille.
Viimein juustotiskin asiakas sitten päättää haluamansa.
— Ranskassa juuston pyytämistä myyjältä edeltää pitkä pohjustus ja keskustelu. Eteläsaksalaiset pyytävät sanomalla ”ich kriege” eli minä saan. Sveitsiläisistä se kuulostaa tylyltä.
Asiakkaan ja myyjän liikkuminen juustotiskilllä on kuin tanssia. Hidastettuina arkisista yksityiskohdista tulee taidetta.
Joskus on parempi jättää opinnot, kuin roikkua löysässä hirressä.
Kimmo Svinhufvud
Kimmo Svinhufvud
Syntynyt Saksassa 1971, muutti kahden kuukauden iässä Luumäelle.
Asuu Helsingissä kolmen lapsensa ja vaimonsa kanssa.
Väitteli filosofian tohtoriksi 2013.
Päätyö äidinkielen opettajana Helsingin yliopiston Kielikeskuksessa.
Siirtyi keväällä 2015 tutkijatohtoriksi Suomen Akatemian rahoittamaan hankkeeseen.
Rakastaa läheisiään ja perhettään.
Ihmettelee ihmisiä ja heidän käyttäytymistään, uteliaassa mielessä.
Inhoaa muihin kieliin ja kulttuureihin kohdistuvaa suvaitsemattomuutta.