Teksti Kaija Lankia
Kuvat Mika Strandén
Lopun lähestyessä vauhti on kiihtynyt. Joulua edeltävänä perjantai-iltana Kippari Krouvin pöydät Lappeenrannan Oksasenkadulla ovat täynnä, puheensorina ja -pulina taukoamaton.
— Hautajaiset pidettiin jo, pappikin oli mukana. Uudenvuodenaattoon asti kuitenkin jatketaan, tarjoilija Marjo Sopanen kertoo.
Silloin ovet suljetaan tasan puoliltaöin.
— Kaikki sanovat, että silloin käydään viimeisen kerran.
Huhu 51-vuotiaan Kipparin sulkemisesta varmistui syksyllä. Torinlaidan talo puretaan, eikä myynniltään hiipuneen krouvin siirtoa muualle kannata ajatella.
Viesti on tavoittanut niitäkin, joita on enää harvemmin Kipparissa nähty.
— Täällä on nyt käynyt myös entisiä asiakkaita — yksikin, jonka edellinen kerta oli armeija-aikana, vuonna 1968, Sopanen kertoo.
Muistoesineitä — tuoppeja ja kahvikuppeja — on jo lähtenyt varkain matkaan, ja moni on niitä varannutkin.
— Osa irtaimistosta varmaankin huutokaupataan sulkemisen jälkeen.
Sopanen itse ei suuremmin sure paikan sulkeutumista, sillä se osuu hänelle hyvään saumaan.
— Ei tarvitse enää uuden talon tavoille opetella missään, sillä pääsen putkeen.
Vuosia baaritiskin takana on kertynyt jo 41, kaikki tunnetuissa lappeenrantalaisissa baareissa: ensin Tallinvintillä, sitten vanhan Patrian baarissa ja sen hävittyä Kipparissa.
— Mutta varmasti viimeisenä iltana tulee haikea olo.
Ja surku kanta-asiakkaiden puolesta.
Tosiaan, onkohan heitä nyt paikalla?
Kantiksien kantis Timo Surakka lähti kuulemma jo alkuillasta katsastamaan mahdollista uutta kantapaikkaa. Hän suunnisti samana iltana Viljelytalossa avautuneeseen Lintumieheen. Tuttua siellä olisi ainakin ravintolapäällikkö Esa Soukkio — Kipparista lähtenyt.
Mutta onhan täällä muita, koko pöydällinen. Mahtuisiko joukkoon?
Risto Lindberg, Kari Nikku, Seija Toukonen, Kari Toukonen, Marsa Nikku ja Matti Koskinen tekevät tilaa.
Hakusessa on uusi paikka ollut heilläkin. Vaikka sellainen löytyisikin, Kipparin tunnelma jää puuttumaan.
— Tämä on aikuisten kohtaamispaikka, Marsa Nikku sanoo.
Tunnelman ohella krouviin liittyy muistoja: Lindberg esimerkiksi löysi aikoinaan sieltä morsiamen.
Ja tarinoita se on täynnä. Kari Toukonen haluaa kertoa yhden:
— Kerran joku toimittaja kantoi tänne kirjoituskoneen ja alkoi kirjoittaa. Siihen tuli työmies, joka käski panemaan työkalun pois. Eihän hänkään tuo piikkiä ja moskaa ja ala hakata.
Tarinan opetus oli, että Kipparissa työt jätetään ulos ja keskitytään seurusteluun ja itse asiaan.
— Kerran olen nähnyt jonkun pöydässä läppärin kanssa, Marsa Nikku muistelee.
Ei siis mikään kirjakahvila eikä ravintolamaailman pistäytymispaikka tämä Kippari.
Kanta-asiakkuus on luonut myös ystävyyssuhteita, jotka jatkuvat Kipparin jälkeenkin. Uudenvuoden lihapiirakat on paistettu kolmen perheen kesken jo vuosia. Yhdessä on lähdetty SaiPan peleihin — jatkossa vain jostain muualta kuin Kipparista.
No mutta. Ei Surakka kauaa Viljelytalolla viihtynytkään, vaan tulee jo seurueineen takaisin. Vaihdetaan siis pöytää ja kysytään vaikutelmat.
— Maali haisi vielä, ihan kelvollinen paikka muuten. Mutta Kipparia ei korvaa mikään.
Ja miten voisikaan, kun Kipparin tämän pöydän — Surakan arkipöydän — alla ovat hänen jalanjälkensä kokolattiamattoon hiertyneinä.
— Hänellä on tapana siirrellä jalkojaan ristikoita täyttäessään, krouvissa 20 vuotta tarjoillut Kirsti Meriö eli Kippo selvittää.
Kipparista on tullut kantapaikka myös Markku Koskiselle. Rakennustyöt toivat hänet Ruotsinpyhtäältä Lappeenrantaan. Seuralainen Virpi Veikkanen löytyi naapurikuppilasta Monrepos’sta.
— Käymme täällä pari kertaa kuukaudessa, Koskinen kertoo.
Myös Veikkanen ja Koskinen ovat testanneet kuppiloita, mutta sellaista, joka sytyttäisi, ei ole löytynyt.
— Nuorille paikkoja on, mutta ei mummoille, Veikkanen toteaa.
Ehkä kenkä puristaakin juuri siitä. Mummot tai keski-ikäiset yleensä eivät käy riittävän paljoa baareissa. Eivät jaksa.
— Täällä on nyt käynyt ihmisiä, joita ei ole näkynyt kymmeneen tai viiteentoista vuoteen. Nyt sitten päivittelevät, että voi kun tämä loppuu, Meriö summaa syyn jäähyväisille.