Teksti Anne Kokkonen
Kuvat Marleena Liikkanen
Ihmistä ei voi vihata, jos on jakanut hänen kanssaan saman ruokalautasen. Pian eläkkeelle jäävä Helsingin hiippakunnan piispa Irja Askola allekirjoittaa tämän intialaisen sananlaskun.
Jos Askola saisi tehdä jotain toisin, hän olisi istunut virkakaudellaan vähemmän kokouksissa ja enemmän erilaisten ihmisten kanssa yhteisissä ruokapöydissä. Aikaa rauhalliseen oleiluun ei ole kuitenkaan tahtonut löytyä edes lähimpien kanssa.
Ystävät ovat niitä, jotka tuntevat ihmisen piispan julkisuuskuvan takana. Heille Irja Askola on Iri, hyvin haudutettujen pataruokien kokkaaja ja illanistujaisten ehtoisa emäntä.
Lokakuun jälkeen Askolalle jää aikaa kekkereiden järjestämiseen, mutta yhtään illallisaikaa ei toistaiseksi ole lyöty lukkoon. Vuosien tarkan aikataulutuksen jälkeen hän aikoo nauttia tyhjästä kalenterista.
— Puoleen vuoteen en osallistu mihinkään enkä anna haastatteluja. Nyt on aika fiilistellä, ihmetellä ja jäsentää seitsemän vuoden maratonia.
Tuttavia on varoitettu. Marraskuussa Askolalta ei saa kysyä edes kellonaikaa.
Suomen ensimmäisenä ja toistaiseksi ainoana naispiispana Askola on nostettu tikun nokkaan. Kannattajien mukaan hän on tehnyt sanoillaan ja teoillaan kirkosta aiempaa inhimillisemmän; vastustajien mielestä taas seksuaalivähemmistöjä ja maahanmuuttajia puolustava piispa aiheuttaa pelkkää hajaannusta.
— Olen arka arvioimaan itse vaikutustani. Vain se jälki on totta, mikä on toisille totta.
Yhteiskunnallinen tilanne Suomessa ja Euroopassa on tuottanut paljon kärjistynyttä retoriikkaa. Askola on saanut tästä oman osansa loukkaavan vihapostin muodossa.
— Keskustelijat saavat toki olla eri mieltä asioista, mutta toisen ivaaminen ja loukkaaminen eivät kuulu asiaan.
Vaikka suut sylkevät sammakoita, Askola uskoo yhä keskustelun voimaan. Sen vuoksi hän on vetänyt piispankodissaan muutamia kertoja vuodessa niin sanottuja nuotiopiirejä, joissa 20—25 eri-ikäistä ja erilaisista taustoista tulevaa ihmistä keskustelevat yhdessä ajankohtaisista asioista. Askolan mielestä jotain on aina saatu liikahtamaan näissä tapaamisissa.
— Lopullisia vastauksia tärkeämpää on oppia keskustelemaan ja sietämään keskeneräisyyttä. Kirkko ei ole samanmielisten klubi.
Kirkkolaiva on purjehtinut viime vuosina myrskyisillä vesillä. Kun Espoon hiippakunnan hiippakuntasihteerinä ja piispan teologisena erityisavustajana toiminut Irja Askola valittiin Helsingin hiippakunnan piispaksi vuonna 2010, jako kirkon konservatiiveihin ja liberaaleihin oli jo ilmeinen. Tämä vastakkainasettelu on entisestään syventynyt.
Nyt puhutaan myös kirkon jäsenkadosta, mutta ainakin pääkaupunkiseudulla kello on Askolan mukaan siirtynyt kansalaisyhteiskunnan aikaan. Nykyisistä seurakuntalaisista on tullut aktiivisia toimijoita sen sijaan, että he muodostaisivat nöyrän yleisön seurakunnan viranhaltijoiden esiintymisille.
Kyselemisen ja kyseenalaistamisen myötä mutkaton suhde valtiovaltaan on joutunut koetukselle. Kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden auttaminen voi johtaa ristiriitaan kristillisen vakaumuksen ja Suomen lain välillä.
Askola muistuttaa, että kristitty välittää muistakin kuin kaltaisistaan. Akuutissa hädässä olevia autetaan ilman ehtoja.
— Kirkon täytyy olla kriittinen valtiovaltaa kohtaan, mutta se ei piilottele lakia pakoilevia. Ei tarvitse olla naiivi, mutta pitää olla inhimillinen.
Askolan mielestä yhteiskunnassa on liikaa suljettuja ovia ja samanhenkisille varattuja kuplia. Niidenkin, jotka ovat erilaisia kuin enemmistö, pitäisi saada kokea kuuluvansa joukkoon.
— Jumalan kaunein sana on ilman ehtoja esitetty tervetuloa. Tätä viestiä meidän pitäisi viedä eteenpäin.
Hyväksytyksi tulemisen kokemus Lauritsalan seurakunnassa antoi aikoinaan sysäyksen nykyisenkaltaisen Irja Askolan kehittymiselle. ”Jos kirkon ihmiset ovat näin ystävällisiä, varmaan Jumalakin on”, Askola kirjoittaa ajatelleensa kahdeksanvuotiaana isänsä kuoleman jälkeen.
— Lappeenrannassa parasta olivat kolme koota: koulu, kirjasto ja kirkko. Kaikissa niissä oleellisinta oli se, että ihminen otettiin huomioon.
Askolan mielestä syrjäytymisen torjunnan keskeiset välineet ovat hyvin yksinkertaisia. Jo mahdollisuus koulunkäyntiin ja kouluruokailuun, ilmainen kirjastolaitos sekä matalan kynnyksen kirkko riittävät monille turvaverkoksi.
Epävarmuuden ja ahdistuksen keskellä haetaan Askolan mukaan usein liian monimutkaisia ratkaisuja. Esiäitien viisauksiin ja heidän selviytymistarinoihinsa perehtyminen voisi antaa toivoa kipuileville nykyihmisille.
Askolan siteet Lappeenrantaan ovat nykyisin iäkkään tädin ja Ristikankaan hautausmaalla sijaitsevien läheisten hautojen varassa. Kouluajoilta periytyvät ystävät asuvat nykyään pääkaupunkiseudulla.
Kirkkoväki valmistautuu parhaillaan Irja Askolan läksiäisiin lokakuun viimeisenä päivänä. Kaiken pyörityksen keskellä Askolan tuleva eläkekoti tuntuu rauhan tyyssijalta, jossa piispan edustusresidenssistä siirretyt henkilökohtaiset tavarat ovat löytäneet luontevat paikkansa. Lappeenrantalaisen isoisän muhkea vihreä nojatuoli ja suomenruotsalaisen Christer Åbergin maalaukset tuovat lämpöä vaaleaan olohuoneeseen.
Nojatuoliin tai sohvalle Askola käpertyykin mielellään kiireisen päivän jälkeen. Villasukat jalkaan, runokirja käteen ja portti sisäiseen maailmaan on auki.
— Uskon ohella taide on iso voimavara ja piispan hyvä tuki. Se auttaa näkemään asioita, jotka voi muuten ohittaa ja joille voi olla suorastaan sokea.
Työntäyteiset vuodet piispana eivät ole kuihduttaneet Askolan taiteellista luomisvoimaa. Seitsemän vuoden aikana on ilmestynyt kolme runokokoelmaa, joista tuorein, Pöytä katettu kaikille, julkaistiin viime vuonna.
— Runoja syntyy kesälomalla laiturin päässä, tai joskus kokouksissa kirjoittelen luonnoksia esityslistojen reunoihin. Toiset luulevat, että teen tärkeitä muistiinpanoja.
Tuoreelta piispalta kysyttiin aikoinaan, millainen runo valinnan hetkistä syntyisi. Askola arveli runosta löytyvän ilon, innostuksen ja hämmennyksen sanoja.
Millainen runo olisi nyt lähdön hetkellä?
— Runo olisi värikudos, jossa liikkuisi tummia sävyjä sekä kirkkaan keltaisen ja punaisen voimaa.
Väreihin sopivat sanat odottavat tulevia eläkepäiviä. Askola luottaa siihen, että levossa säkeet pulpahtavat esiin sielun syvyydestä.
Irja Askola
Eläkkeelle jäävä Helsingin hiippakunnan piispa.
Syntynyt 1952 Lappeenrannassa.
Teologian maisteri.
Asuu Helsingin Kruununhaassa.
Perhe: sisar perheineen, ystävät ja seurakunta.
Harrastaa kirjoittamista ja runojen lukemista.
Rakastaa elämää.
Inhoaa ilkeyttä ja pahansuopaisuutta.
Ihmettelee elämän salaisuuksia.