SARI PULLINEN
Nykyisin Heinolassa asuva Toivo Lyyra polkee Karjalan-kaihonsa
kalevalaiseen vauhtiin uusimmassa kirjassaan, runoteoksessa Evakkona elon tien.
Yhtä hereästi Lyyralta juoksevat modernimmat runomitat. Hän liikkuu ajan
hengessä kirjoittaessaan murrerunoja. Ne tuntuvat kokeneen Suomessa nousun
Heli Laaksosen Uudenkaupungin murteella kirjoittamien runojen myötä.
Murteellinen kerronta sopii erityisesti evakko-teemaan, puhutaanhan
enimmäkseen jostakin menetetystä, joka elää oikeastaan enää vain murteessa
ja muistoissa. Murre on myös se todellinen äidinkieli, joka välittää
kokemukset täsmälleen oikeanlaisina.
Runotekniikka on Lyyralla hallussa, eikä hän kulje helpoimman riimittelyn
tietä. Murre pysyy koossa ja riimit löytyvät. Joissain kohdin lukija
havahtuu huomaamaan kuitenkin pieniä poikkeamia. Esimerkiksi rrunossa
Karjalaine syntysiijää katoaa loi-monikko, vaikkei runomitta sitä
vaadikaan. Miksi ”naapureiltkii”, miksei ”naapurloiltkii”?
Kirja sisältää myös kirjakielisiä runoja. Hän kirjoittaa sodasta ja
evakosta, lapsuudesta ja karjalaisuudesta. Uskonnollinen elämänkatsomus
kulkee mukana, sekä elämänilo, tulevaisuudenusko ja huumori, vaikka
evakkoudesta onkin tullut koko elämän määre, osa identiteettiä.
Koska kerronta tulee suoraan sydämestä, ymmärtää senkin, miksi
Karjala-runot toistuvat melko samankaltaisina kirjan puoliväliin ehtiessä.
Runot ovat peräisin usealta vuosikymmeneltä, uusimmat viime elokuulta.
Lyyra sanoo, ettei runoa voi estää, kun se alkaa tulla. Hän on kirjoittanut
runoja ”loputtoman kauan”, ensimmäisensä 12-vuotiaana. Tämä on silti hänen
ensimmäinen runokirjansa.
Savolaista
sukujuurta
Ensolaisuutta pohtiessaan Lyyra paljastaa olevansa alunpitäen savolaista
sukujuurta. Savolaisille isovanhemmilleen hän on omistanut runonsa Aapel ja
Alperttiina.
Runokirjan loppuun Toivo Lyyra on koonnut kiintoisan murresanaston niille,
jotka eivät jääskeä taia, ja niillekin, jotka ovat jo unohtamaisillaan
noita mainioita sanoja. Vai vieläkö näillä Jääsken jäänteillä telmitään,
ollaan hupia ja lojotaan?
Pienenkin murresanaston tallentaminen on tärkeä kulttuuriteko, perintö
jälkipolville. Lyyra itsekin tuumaa, että karjalaisen kulttuurin
ylläpitäminen alkaa pian olla nuorempien varassa.
Koko teoksen keskeisimmän teeman kertoo teoksen nimiruno. Näin kuuluu sen
viimeinen säkeistö: ”Vainolainen kodin veikin. Uusiin toimiin tartuttiin.
Loppui aika lapsuusleikin. Vanhemmiksi vartuttiin. Evakkona elon tien /
elämäni loppuun lien.”
III
Evakkona elon tien. Toivo Lyyra. Karjalan Kirjapaino Oy, Lappeenranta, 2003.
MIKA STRANDÉN
Kuvateksti
Lyyran kolmas kirja. Toivo Lyyra on koonnut kirjaansa Evakkona elon tien
runoja usealta vuosikymmeneltä.
Toivo Lyyra
¤·Syntynyt Jääskessä 1928.
¤·Kävi oppikoulunsa Imatralla.
¤·Opettajana Vihdissä, Heinolan ammattikoulussa ja rehtorina Orimattilassa.
Eläkkeellä, asuu Heinolassa.
¤·Toimi lukiossa teinikunnan lehden päätoimittajana.
¤·Toimittanut useita julkaisuja, toiminut lehtien vakioavustajana,
kirjoittanut kaksi omaa teosta – Tiijät sie mitä!, jääskeläisiä sanontoja,
ja Evakkona elon tien – sekä kyläkirjan Veikko Kukkuraisen kanssa.