LIISA KUKKOLA
Suomi valmistautumassa ensimmäisiin eduskuntavaaleihinsa vuonna 1907: uudesta aatteesta ja punaisen viivan vetämisestä innostutaan rajaseutujen korpiloukkoja myöten.
Sama paikka sata vuotta myöhemmin: 95 prosenttia ihmisistä ei edes ymmärrä, mistä teatteriohjaaja Juha Luukkonen tekee itselleen ongelman pohtiessaan pitkään ja hartaasti uskonnon ja vasemmistolaisuuden välistä rotkoa.
– Punainen viiva on tässä ja nyt paljon merkityksellisempi näytelmä kuin ilmestyessään. Ihmiset lilluvat leväperäisessä postmodernisuossa eivätkä osaa kysyä itseltään elämän olennaisimpia kysymyksiä: kuka minä olen, mistä minä tulen, miksi olen tällainen, mihin olen matkalla.
Luukkonen on tullut vajaan kymmenen vuoden mittaisella teatteriohjaajaurallaan tunnetuksi siitä, että hän sovittaa klassikoita uusiksi.
– Klassikon tunnistaa siitä, että se käsittelee aina perimmäisiä kysymyksiä, ja siksi ihminen tunnistaa siitä itsensä. Teokselta ei tipu pohja pois, vaikka sitä ravisteleekin nähdäkseen, mitä sisältä löytyy.
Luukkonen ei selaa kirjahyllyjä löytääkseen seuraavan uuden sovitettavan. Alussa on aina kysymys, ongelma, jonka ohjaaja tuntee omissa nahoissaan.
– Haen vastauksia tai ainakin suuntaa kysymyksilleni lukemalla. Usein se vaatii valtavasti työtä, mutta sitä pitää olla teatterissa valmis tekemään. Leväperäistä sinne päin tekemistä on suomalaisessa teatterissa ihan tarpeeksi, en halua lisätä sellaisen määrää.
– Juuri siitä ohjaamisessa on mielestäni kysymys: henkilökohtaisen tulkinnan tekemistä materiaalista, joka kulloinkin on edessä. Ainoa vaatimus tuolle tulkinnalle on, että sen on oltava tulkitsijalla totta. En voi olettaa muiden näytelmän tekijöiden tai katselijoiden tulevan kosketetuksi, jollen ole ensin itse vaikuttunut tekstin voimasta.
Lappeenrannan kaupunginteatterin lavalle ilmestyy helmikuun yhdeksännen päivän iltana Punainen viiva, joka väittää aatteettoman olevan tuomittu pohjattomaan yksinäisyyteen ja sitä kautta kuolemaan ihmisenä. Luukkonen ei vihjaile vaan haluaa sanoa suoraan, että asiat ovat aatteettomassa nyky-yhteiskunnassa huonolla tolalla.
– Johonkin uskova ihminen on aina onnellisempi kuin sellainen, joka ei usko mihinkään.
– Uskominen ihan mihin tahansa asettaa ihmisen oman kuolevaisuutensa eteen. Silloin haluaa miettiä, miten käytän tämän rajallisen aikani mahdollisimman hyvin. En väitä, että löytäisin oikeat vastaukset, mutta asetan niitä itselleni.
Lappeenrannan Punainen viiva on Luukkasen ohjaustrilogian viimeinen osa. Ensimmäinen oli Vaasan ohjaajakaudella tehty sovitus Ari-Pekka Lahden näytelmästä Sydänmaa ja toinen Projektori-ryhmän Janne Kuutio.
– Kaikissa on kysymys aatteista. Sydänmaa oli iltamat, joka pohti, mitä voimaa ja onnellisuutta aatteista saa. Janne Kuutiossa pohdin takin kääntämistä, miten me jätämme aatteet. Se oli hautajaiset.
– Punainen viiva on aatteellinen ja palopuheellinen karaokeilta aatteettomassa Suomessa. Se näyttää, miten luonto lyö vastapalloon aivan hirvittävällä voimalla. Kyse ei siis ole pelkästään työväenaatteesta. Ekologia on isossa osassa.
Ja kyllä. Luukkasen Punainen viiva tapahtuu Lappeenrannassa herran vuonna 2008. Romppasen Topi on työttömäksi jäänyt taksikuski, joka kiertelee leipäjonoissa ja kuulee asiasta, joka voisi muuttaa hänen elämänsä kulun.
Pakko kuulua siihen 95 prosenttiin ja kysyä, mistä ajatus aatteiden olennaisesta voimasta on vuonna 1976 syntyneen miehen päähän mennyt. Mihin ongelmaan Juha Luukkonen on etsinyt vastausta aatteista?
– Tulen vasemmistolaisesta kodista, jossa pidettiin itsestään selvänä, että uskonto on kaiken älyttömyyden huippu, oopiumia kansalle. Toisaalta taas en ole koskaan ymmärtänyt, miksi uskovat rinnastavat idästä tulevat aatteet saatanaan.
– Olen halunnut etsiä keinoa, jolla yhdistää nämä kaksi vastakkaisilta tuntuvaa asiaa, löytää niiden yhteiset pisteet. Haluan uskoa, että nämä ovat perustavanlaatuisia kysymyksiä.
Mutta ennen kuin Luukkonen pääsi sinne, piti löytää vastaus ammatilliseen ahdistukseen.
– Pelkäsin jossain vaiheessa tulevani määritellyksi sentyyppisten taidekäsitysten kautta, joita en voi allekirjoittaa. Katsoin minne vaan, epämääräistä puuhastelua tuntui tulevan vastaan, sellaista hiihtoliiton meininkiä.
– Teatteri on intohimoala, ja intohimon on säilyttävä. Muuten teatteri kuolee.
Juha Luukkonen
Syntynyt 1976 Jyväskylässä, muutti 12-vuotiaana Helsinkiin.
Harrastanut teatteria aina, Helsinkiin muutettuaan harrastuksesta tuli astetta vakavampaa.
Pääsi toisella yrittämällään Teatterikorkeakouluun 1997, valmistui ohjaajaksi 2001.
Tehnyt sovituksia ja ohjannut Radioteatterille, Kuopion kaupunginteatterille, Rovaniemen teatterille, Lilla Teaternille, Ilves-teatterille, Teater Mirille.
Ohjaajana Vaasan kaupunginteatterissa 2005-2007.
Yksi Projektori-ryhmän perustajista.